Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Murskatut laitokset

Tajusin hiljattain, miten moni lapsuuteni julkinen rakennus on kokenut kovan kohtalon aivan viime vuosina.

Ensimmäinen kaikista seisoo onneksi yhä ryhdikkäästi paikallaan: myös 40 vuotta sitten synnyttiin Tikkamäellä. Itse päästin ensiparkaisuni osastolla 3B.

Karsikon vauvat mitattiin ja rokotettiin neuvolassa Pajakadulla. Ikäiseni lapset olivat tuon neuvolan ensimmäisiä ikäluokkia. Kaikki oli hienoa ja uutta. Samassa rakennuksessa toimi vuosia myös nuorisotalo, jossa lojuttiin pelaamassa biljardia arkisin ja diskottiin perjantai-iltaisin.

Runsaat 35 vuotta myöhemmin tuo rakennus pyyhkäistiin paikaltaan muruiksi maailmalle. Tilalle nousi iso, nykyaikainen päiväkoti.

Peruskouluun marssin farkkutakki heiluen vuonna 1988. Silloin koulu vielä tunnettiin nimellä Karsikon ala-aste. Enpä olisi kuutosluokalla uskonut, että sitä rakennusta voi tulla ikävä. Mutta niin vain on käynyt! Keltainen, ryhdikäs, 1950-luvulta paikallaan seissyt koulu tuli tiensä päähän viime vuonna. Remonttien myötä syntyneet sisäilmaongelmat ajoivat oikean koulun näköisen kivirakennuksen maantomuksi.

”Hyvästi lapsuus” sanoi ystäväni, kun katselimme purkutyömaata keväisessä tihkusateessa. Jotain kamalan surullista siihen tilanteeseen liittyi. Ikkunat, ovet ja seinät kaadettiin yksi kerrallaan. Ajattelikohan koulun piirtänyt arkkitehti, että kivitalo kestää käyttöä vaivoin 60 vuotta? Tuskin.

Moukari on murjonut aivan viime aikoina maanrakoon Karsikosta myös päiväkodin ja yläasteen. Niinivaaran puolella saman kohtalon koki alakoulu muutamaa vuotta aiemmin. Samoin Niinivaaralla lähtöpassit saivat nuorisotalo, kirjasto ja terveysasema.

Jotain vanhaa on nuoruuteni nurkilla yhä pystyssä: Karsikon kirjastona toimiva puurakennus on suojeltu. Nyt 2020-luvulla tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, että juuri vanha kirjasto on saanut pitää seinänsä paikoillaan. Muistan osallistuneeni kirjaston puolustamiseksi järjestettyyn mielenosoitukseen jo joskus 1990-luvun alkuvuosina.

Vanhoissa rakennuksissa on jotain, mikä koskettaa. Vaikka kaikki ei olisi niin toiminnallista ja käytännöllistä, tuntuu, että aika puhuu niissä.

Kun matkustelee maailmalla, vaikka sitten Oxfordissa, Roomassa tai edes Helsingissä, tajuaa sen, mitä vanha ja kaunis arkkitehtuuri tekee kaupungille ja meille ihmisille.

Huolella tehdyt ja pieteetillä pidetyt rakennukset ovat jatkumo sukupolvien välillä, osa historiaa ja ihmisyyttä, kulttuuria ja perinteitä.

En minäkään halua lähettää lapsiani homeisiin päiväkoteihin ja kouluihin. Mutta jotain on pielessä, jos eivät julkiset rakennukset kestä 40-vuotiaiksi käyttökunnossa. Tästä kaupungista – ja kaikista muistakin – löytyy kymmeniä surullisia esimerkkejä siitä.

Keski-ikäisiä röttelöitä emme varmaan voi pelastaa, mutta jospa edes oikeasti vanhoja voitaisiin. Ja ennen kaikkea: kunpa tänä päivänä voitaisiin rakentaa jotain, mikä kestää 100 tai 200 vuotta. Ei se ole ikä eikä mikään huolella pidetylle puu- tai kivirakennukselle.

Kommentoi

Hae Heilistä