Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Juni Sinkkonen

Ihanteista sairastunut

Sisältövaroitus: syömishäiriö. Lukioaikana sairastuin syömishäiriöön. Olin hyvin tyypillinen sairastunut: nuori nainen, joka haluaa tehdä asiat täydellisesti opinnoissa ja muussa elämässä.

Kulttuuriamme riivaava, etenkin naisiin kohdistuva, painon ja ulkonäön kontrollointikoneisto oli iskostanut tunnuslauseensa syvälle minunkin mieleeni: laihana olet ”parempi ihminen”. Ajattelin siis kunnostautua hoikkana olemisessa ja kehittää elämäntapojani ”terveellisemmiksi”.

Muutoksen kaikkein perimmäisimpänä motivaationa oli tarve riittää, olla rakastettava ja kontrollissa omassa elämässä. Kunpa joku olisi sanonut, että olin sitä jo.

Sairaus haukkasi minut kitaansa ja riepotti puolitoista vuotta.

Minua eivät auttaneet toipumaan läheisten ja kavereiden kummastuneet toteamukset siitä, että olen laihtunut. Myöskään se ei auttanut, että kehotettiin syömään vähän enemmän. Minua eivät todellakaan auttaneet ”kehut” hoikista jaloistani, eivätkä ravitsemusterapeutin neuvot tasapainoisesta ruokavaliosta.

Sen sijaan minua auttoi terveydenhoitaja, joka kohtasi minut tasavertaisena ihmisenä, eikä sairauden kuvajaisena.

En muista keskusteluistamme paljoakaan, mutta muistan hänen empaattisen ja kuuntelevan suhtautumisensa. Muistan sen, ettei tapaamisiamme määrittänyt kiire.

Muistan lämpimän kohdatuksi tulemisen tunteen ja sen, että minun yläpuolelleni ei asetuttu tietämään paremmin. Hän tuki minua omassa oivalluksessani, että näin ei voi jatkua enää. Se oli pelastusrenkaani.

Yksi asia on varma. Oli kyse syömishäiriöstä tai muusta, mahdollisimman aikainen puuttuminen ongelmaan on paras ratkaisu. Vielä parempi jos pahoinvointi voidaan ennaltaehkäistä. Sitä me kaikki kykenemme omalta osaltamme edistämään esimerkiksi puhumalla kaikenlaisista kehoista kunnioituksella ja torjumalla läskivihaa.

Syömishäiriöiden kohdalla on tärkeää muistaa, että ne ovat mielen sairauksia, eivät kehon. Aina sairaus ei edes näy ihmisen fyysisessä olemuksessa. Syömishäiriöt eivät myöskään kumpua yksilön turhamaisuudesta. Kukaan ei sairastu tahallaan.

Selvisin melko vähäisillä jäljillä sairaudesta, olen onnekas. On kuitenkin ihmisiä, jotka kamppailevat jopa koko loppuelämänsä syömishäiriön kanssa. Osa ei saa riittävää tukea ja apua koskaan. Yksikin vaille apua jäänyt ihminen on liikaa.

On ymmärrettävää tuntea olonsa voimattomaksi läheisensä tai tuttavansa sairastumisen edessä kun ei ole työkaluja ja tietoa miten toimia. Kun huoli nousee: kohtaa ihminen ihmisenä, kysy vointia ja kuuntele. Älä jaa neuvoja, älä ”tiedä paremmin”.

Terveydenhuollon ammattilaisten puoleen kannattaa kääntyä mieluummin aiemmin kuin myöhemmin. Myös monet järjestöt ja yhdistykset, kuten Syömishäiriöliitto, tarjoavat tärkeää tukea sairastuneille ja heidän läheisilleen. Kulkiessasi sairauden kanssa kamppailevan ihmisen rinnalla, ole kärsivällinen. Sairaus tekee kaikkensa, jotta sitä ei tukahduteta.

Kommentoi

Hae Heilistä