Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Kaunista on...

Tunnettu nuori runoilija kirjoitti 1960-luvulla runon, jossa ovat nämä säkeet: ”Kaunista on, ovet auki”.

Vielä tunnetumpi ja aika lailla vanhempi kirjailijakuuluisuus totesi kirjallisuuslehti Parnassossa, että nuo nuoremman säkeet olivat kauneinta, mitä voi sanoa Suomen kesästä.

Jotenkin nuo muutamat sanat osuivat minuunkin, sillä olin lapsesta asti rakastanut kesässä sitä, että ovet olivat auki. Eivät kuitenkaan meidän asuintalossamme vaan isoäidin mökissä, jossa kesään olivat auki kuistin ovi, eteisen ovi ja tuvan ovi. Niin kuin isommissakin maalaistaloissa.

Niissä oli muitakin ihmeellisyyksiä, kuten sahanpurukasoja, joiden sisällä oli paksua jäätä. Niihin kasoihin ei saanut mennä leikkimään, ne olivat sitä varten, ettei tuore, talon omista lehmistä saatu maito kesän lämmössä happanisi.

Miten nuo säkeet sopivat nykyhetken Suomeen? Eivät ne sovi, nyt pitäisi runoilijan kirjoittaa: ”Kaunista on, ovet kiinni.” Korona-aika on sen tehnyt. Nimenomaan sen tuottama pelko ja joskus ylenpalttiselta tuntuva lukkiutuminen sisätiloihin.

Niin meilläkin lukkiudutaan siihen asti, kunnes voidaan tavallisen ulko-oven sijasta vetää oviaukkoon ohut ristikko-ovi, jonka saa auki tai kiinni jonkin magneettisen systeemin avulla. Teknologian ihme: ovi on yhtä aikaa auki ja kiinni.

On helmikuu ja ovet kiinni, mutta kaunista on. Täällä Niinivaaran harjalla on saatu hienoja luontoelämyksiä jo tammikuussa, kun aurinko varovasti nousi taivaanrantaan ja väritti upean roosanvärisiksi suurten, vanhojen puitten latvat. Vitivalkoiset katot, valkoinen karvahattu roskasäiliön päällä, lintujen varpaanjäljet ja koko ajan hupeneva talipallo ulkokuistin kulmalla, jättimäinen valkoinen pipo lintujen siemenmökin katolla. Jänisten ja kissojen reittejä pitkin pihaa.

Joskus aamulla, kun keittiön ikkunan sälekaihdin nostetaan, tapaa tyynen jäniksen, jonka meditointia ei naamani mitenkään säikäytä. Ja mahtava alppimaisema, jonka talohuollon lumikoneet ovat kasanneet naapurin ja meidän talon välistä unkarinsireeniaitaa vasten. Sen sulamisen seuraaminen on mukavaa, kun sen rinteet alkavat sulaa.

En oikein ymmärrä, miksi monilla suomalaisillakin on hirmuinen hinku päästä Suomen talvesta Etelä-Euroopan turistipaikkojen lämpöön, vaikka niissä koko ajan ilmaantuu koronatapauksia paljon enemmän kuin Suomessa. Pohjoisissa maissa minun mielestäni kaikkein hienointa on juuri se, että niissä on voimakkaasti vaihtuvat vuodenajat. Jopa marraskuisesta pimeydestä voi löytyä kauneutta, kun on aivan tyyntä, puut täysin paljaina ja hiljaiset vedet odottavat tyynenä pakkasen ensimmäistä puraisua.

Lapsena vuodenaikojen vaihtelua seurasi intohimoisesti. Olipa hauskaa, kun kouluun mennessä kadulla sai rasauttaa rikki lätäköiden ohuen riitteen. Keväällä laskettiin ensimmäisiä leskenlehtiä – kirsikukiksi niitä meillä päin sanottiin.

Talven lumilinnoja rakensivat porukalla sekä tytöt että pojat.

Alkukesän autuaallisin asia minulle olivat taivaalla liikkuvat pilvet, löysin niiden muodoista lapsia ja aikuisia, laivoja ja lentokoneita, prinsessoja ja kuninkaanlinnoja. Siinä runsaudessa ei voinut olla köyhä eikä kipeä.

Kommentoi

Hae Heilistä