Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Kuvaruudun lämmössä

Vartuin rivitalossa, ja lapsuuteni takkatuli oli olohuoneen nurkassa päivystänyt kuvaputkitelevisio. Elettiin 90-lukua, ja meillä näkyi kolme tai neljä kanavaa.

Kolmehenkinen perheeni istui säännöllisesti tämän analogisen loimun ääressä. Avara luonto vei meidät koralliriuttojen värikirjoon tai toisinaan mannerjäätiköiden ankaraan, mutta kauniiseen kylmyyteen. Toisaalta mieleeni on esimerkiksi piirtynyt vahvasti muisto Metsoloiden jaksosta, jossa eräs hahmoista joutui autokolariin ja halvaantui. Muistan, kuinka tenttasin äitiäni jakson päätteeksi. ”Miten noin saattoi käydä”?

Yhdessä koetut hetket television äärellä tarjosivat yhteisten tunne-elämysten lisäksi pienelle pojalle ikkunoita todellisuuteen, Amazonin sademetsistä Kainuun kuusikoihin. Nämä hetket perheen kesken lukeutuivat ehdottomasti lapsuuteni parhaiden muistojen joukkoon. Tänä päivänä television tarjonta on runsaampaa kuin koskaan lapsena olisin voinut haaveilla. Perinteisten kanavien lisäksi tarjolla on suoratoistopalveluiden viidakko. Uutta katsottavaa sikiää nopeammin kuin ehdin selata.

Jos ohjelmatarjontaa joskus leimasi niukkuus, niin nyt se on yltäkylläistä. Tämä on monessa mielessä hyväkin asia, mutta samalla se synnyttää ahmimisen kulttuuria.

Olen huomannut, kuinka television katselutottumukseni ovat muuttuneet. Minulla ei ole juuri säännöllisiä saati yhteisiä hetkiä television äärellä. Pelaan itselleni arkiviikkoina aikaa voidakseni kerran kuussa viettää kalsaripäivän, sellaisen hitaan jäätelön täyteisen sarjamaratonin. Katson peittolinnani kätköissä kymmenen jaksoa suosikkisarjaani putkeeni ja turrun irti todellisuudesta. Vedän kännit kuvavirralla.

Myönnän, että se on toisinaan nautinnollista, mutta samalla yksinäistä. Kaipaan yhteisiä hetkiä vastaanottimen äärellä. Televisio on yhteisöllinen väline, eikä taskukokoiselta laitteelta peiton alla tihrustettu Simpsonien jakso voi korvata olohuoneessa yhdistyvien naurujen tai itkujen merkitystä.

Viime syksynä otin kaverini kanssa tavaksi katsoa sunnuntaisin uutuussarjaa. Tuntui hyvältä keittää kahvit ja uppoutua siihen maailmaan yhdessä. Istuimme sanaakaan sanomatta sohvalla ja lopputekstien rullatessa jaoimme ensimmäiset ajatukset. Huomasin nopeasti, kuinka tutulta tämä tuntuikaan. Ohjelman katsomisesta tuli minulle pitkästä aika rutiini.

Tätä vastaanottimen ääressä vietetty aika voikin parhaillaan olla. Ystävien ja perheiden hetkiä, jotka rytmittävät arkea ja saattavat ihmiset hektisyyden keskellä yhteen. Se hetki voi olla kasvattava tai irtauttava, naurettava tai koskettava, melkein mitä vain.

Kannustan ihmisiä jakamaan ruutuaikaa toistensa kanssa. Analoginen hehku on muuttunut jo aikaa sitten digitaaliseksi, mutta myös nykypäivän kuvaruudun loimusta riittää rutkasti lämpöä jaettavaksi.

Kommentoi

Hae Heilistä