Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Milla Uusitupa

Joululaulujen kummat sananmuodot

Tammikuussa kolumnistin voisi kuvitella keksivän muitakin käsiteltäviä aihepiirejä kuin joulun. Tunnetuimpien joululaulujen sukupolvelta toiselle säilyneet sanoitukset tarjoavat kuitenkin oivia esimerkkejä havainnollistaa kielemme rakennetta ja ominaispiirteitä, mikä tekee niistä ajankohtaisia ympäri vuoden. Seuraavassa muutamia esimerkkejä.

Joululauluissa tutut sanat voivat esiintyä taivutusmuodoissa, joihin törmää muualla harvoin, jos koskaan. Kun varpunen vastaa tytölle, että kiitollisna siemenen otan kyllä sulta, tai kun Maa on niin kaunis -laulussa lauletaan, että kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan, kyse on siemenen kiitollisena vastaanottamisesta ja soinnun kirkkaana säilymisestä. Sanat ovat sijamuodoltaan essiivissä, jonka pääte na, -nä on kyllä säilynyt samanasuisena mutta joka muodostetaan nykykielessä erinäköisestä sanavartalosta kuin varhaisnykysuomen kaudella.

Kun nykykielessä -na, -nä liittyy aina vokaaliin päättyvään sanavartaloon (kiitollise-, kirkkaa-), vielä 1800-luvulla essiivi muodostettiin yleisesti konsonanttivartalosta (kiitollis-, kirkas-). Tällainen konsonanttivartaloinen mutta käytöstä pois jäänyt essiivimuoto on taustalla myös sellaisissa kiteytyneissä ilmauksissa kuin täynnä ja toissa vuonna (vrt. täyte-nä, toise-na ja vuote-na).

Harvinaistuneesta konsonanttivartalosta on kyse myös säkeessä, jossa todetaan äidin laittaneen ”kystä kyllä” eli ’kypsää (ruokaa) kyllin’. Huomion kohteena olevalla partitiivisijalla on kaksi päätevarianttia, -ta, -tä ja -a, -ä, mutta tavallisesti sanasta voidaan muodostaa partitiivi vain jompaakumpaa päätettä käyttämällä.

Nykykielessä pääte -a, -ä on taajakäyttöisempi, mutta vanhemmassa kielessä t:lliseen päätteeseen voi törmätä sellaistenkin sanojen yhteydessä, joissa se ei enää tulisi kyseeseen. Vaikka siis vielä nykykielessäkin sana lapsi taipuu lasta, kypsän partitiivimuotona käytetään kypsää ja sanaa suksi taivutetaan suksea eikä susta.

Monikollisista muodoista huomiota kiinnittävät erityisesti sellaiset genetiivit kuin liljain ja härkäin. Näissä muodoissa genetiivin päätteenä on kielihistoriallisesti vanha -in, jota tapaa kuitenkin nykyisin lähinnä vain sellaisissa kiteytyneissä yhdyssanoissa ja sanaliitoissa kuin kansainvälinen, Yhdysvaltain tai Äidinkielen opettajain liitto sekä teksteissä, joissa erityisesti tavoitellaan vanhahtavaa tai juhlavaa ilmaisua. Nykykielessä käytettäisiinkin rinnakkaismuotoja liljojen ja härkien, mutta vielä sata vuotta sitten in-päätteiset muodot olivat taajakäyttöisiä ja vailla erityistä tyylisävyä.

Oman kirjoituksensa ansaitsisi joululaulujen sanasto, joka niin ikään sisältää hassuja murteellisuuksia ja ajallisia kerrostumia. Oma varsinaissuomalainen korvani ehti ihmetellä vuosikymmeniä, miksi tontut jouluyönä hiipivät hiljaa alta sillan. Vasta usean Pohjois-Karjalassa vietetyn vuoden jälkeen opin, ettei tonttujen kotioloista tarvitse olla huolissaan vaan että tonttujoukko tarkkailee jouluruokaa nauttivaa talonväkeä lattian raoista.

Kommentoi

Hae Heilistä