Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Suomalaisuus

Helmikuu tarjoaa mielenkiintoista pohdittavaa juuri tähän aikaan, kun edessä häämöttävät kuntavaalit, joihin jotkut pyrkivät tuomaan valtakunnantasonkin asioita.

Maailmallakin velloo asioita, joiden äärelle on hyvä pysähtyä.

 

Suomalaisuus, mitä se on?

Kalentereihin on merkitty helmikuulle sekä Saamelaisten kansallispäivä että Kalevalan päivä, ja Kalevalaan on kerätty runoja karjalankielisiltä laulajilta.

Karjalaa on puhuttu ja puhutaan sekä Suomen että Venäjän alueilla, ja saamelaisia asuu neljän valtakunnan alueilla. Tuohon kun lisää, että suomalaisissa kalentereissa löytyy marraskuulta myös Ruotsalaisuuden päivä, alammekin hahmottaa, että emme me mikään monokulttuurinen kansa ole.

Vai voimmeko me käyttää sanaa kansa, jos puhumme suomalaisista?

Suomalaiset voidaan määritellä ihmisiksi, jotka asuvat nykyisen Suomen tasavallan alueella, mutta välttämättä kaikki suomalaiset eivät kuulu samaan kansaan.

 

Isot pojat ja tytöt kun käyvät sotia ja piirtelevät rajoja, yhteistä äidinkieltä puhuvat suvut ja jopa perheet saattavat joutua erilleen.

Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosissa liikkuminen on, jollei joku virus sitä rajoita, vapaata, mutta Suomen ja Venäjän raja tekee sukuloimisesta hankalampaa. Se ei kuitenkaan, välttämättä, poista tunnetta yhteen kuulumisesta.

Piti heittää tuohon tuo sana välttämättä siksi, että identiteetin kokeminen on jännä juttu. Valtakulttuurin paine saa jotkut peittelemään juuriaan ja äidinkieltään, mikä Suomessakin näkyi sodan jälkeen joissakin karjalankielisissä perheissä.

 

Moni hellii ajatusta puhtaasta suomalaisuudesta ja loukkaantuu toteamuksesta, että itsenäinen Suomikin on syyllistynyt omalla alueellaan vähemmistöjen sortamiseen.

Ymmärrän sen, koska itsellänikin oli joskus tapana loukkaantua. Isäni äidinkielihän oli karjala, ja hyvä meidän karjalaisten on ollut olla Suomessa.

Vähitellen aloin oivaltaa, että vaikka vähemmistöjen asema Suomessa on parempi kuin monissa muissa maissa, se ei poista vaikkapa sitä vääryyttä, että Suistamon ortodoksisiin kirkonkirjoihin vuonna 1915 Ivanina merkityn isäni nimi suomalaistettiin, kun nuori valtio rakensi yhtenäistä identiteettiään.

Suomalaisuus talvella 2021.

Hienointa siinä on demokratia ja sananvapaus, jotka sallivat asiallisen keskustelun ja kulttuurien välisen vuorovaikutuksen.

Kommentoi

Hae Heilistä