Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Matti Torvinen

Vanhanaikainen kohteliaisuus

Parikymmentä vuotta sitten appiukkoni hautajaisissa pappi sanoi, että Alvissa oli hyvää vanhanaikaista kohteliaisuutta. Niin oli. Sama päti lähes kaikkiin veteraanipolven ihmisiin, he osasivat ottaa toiset huomioon.

Muistelen tässä myös omaa isääni ja hänen kavereitaan, esimerkiksi miesten käyttäytymistä kansakoulun äitienpäiväjuhlassa. Siihen aikaan oli muutoinkin erikseen arki- ja pyhävaatteet, mutta puku päällä ja solmio kaulassa juhlaan tuleminen oli sekin kohteliaisuutta.

Koulussamme oli kaksi luokkahuonetta, ylä- ja alakoulujen tilat. Yläkoulun tilat olivat isommat ja siellä oli varsinainen ohjelmallinen juhla. Alakoulun puolella saattoi olla kahvitarjoilua, mutta enimmäkseen se oli miesten tupakkahuoneena. Meidän kylällämme ei ollut julkisesti tupakoivia naisia, sosiaalinen paine esti moisen paheen.

Juhlassa oli paljon väkeä. Ensin isompaan luokkahuoneeseen menivät naiset ja lapset. Kaikki miehet eivät sitten mahtuneetkaan istumapaikoille. Kaikessa henki vanhanaikainen kohteliaisuus: äidit ensin omassa juhlassaan.

Armeija on hyvä paikka oppia kohteliaisuussääntöjä. Ulkona ollaan lakki päässä, sotilaat tervehtivät toisiaan lippaan vetämällä, arvoltaan alempi tervehtii ensin. Sisällä ollaan avopäin, ennen ei saanut vetää tyhjään päähän, piti kumartaa, nyt saa. Esimiehille auotaan ovia.

Ollessani alokkaana lomalle lähtiessä piti olla mukana tulitikut, jotta voisi tarjota naiselle tulta, jos tämä tupakoi esimerkiksi junassa tai linja-autossa. Muutoinkin opetettiin, että naisille siviilissä ollaan samalla tapaa kohteliaita kuin esimiehille kasarmilla.

Mutta kannettu vesi ei kaivossa pysynyt. Kun uudet alokkaat tulivat, niin vanhat maleksivat käytävillä lakki päässä, esimiehiä vältettiin tervehtimästä, ryhmänjohtajille velttoiltiin eikä varsinkaan ovia auottu. Piti näyttää alokkaille, kuka tässä on joku.

Paras kohteliaisuuteen kasvattaja onkin oma perhe. Eräänä kesänä Ylämyllyn varuskuntaan saapui etelästä päin nuorekas asiallinen majuri. Parin viikon päästä yksi työkaverini kertoi ensin ihmetelleensä, mistä asuinalueelle on ilmestynyt kaksi kohteliasta teiniä, jotka aina päivää sanovat. Nehän ovat tämän uuden majurin lapsia.

Ja vuodet kuluivat. Majuri sai ylennyksen ja hänestä tuli komentajamme. Yhtenä kesänä komentajan isä oli lomailemassa varuskunnan alueella poikansa perheen luona. Kerran kun pyöräilin töistä kotiin, komentaja isänsä kanssa käveli vastaan.

Komentaja oli kesävaatteissa ja avopäin, vanhalla herralla oli hattu päässä, minä olin virkapuvussa. Muutamaa metriä ennen herrojen kohdalle saapumista tervehdin sotilaallisesti, eli vedin lippaan. Samalla otin katsekontaktin molempiin.

Komentaja nyökkäsi ystävällisesti, mutta vanha herra nosti hattua!

Jo silloin hatunnosto kuten hatutkin alkoi olla katoavaa kansanperinnettä. Oli hyvä mieli kotiin pyöräillessä. Lainatakseni Kalle Päätaloa itkun meinasin pollauttaa.

Nykyään, pipojen, lippisten ja baskerien aikoina, ei enää hattuja nostella missään.

Kommentoi

Hae Heilistä