Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Petri Varis

Epätoivon vuosi

Vuosi 2020 jää historiaan. Korona on ehkä ensimmäinen todella äkillinen globaali katastrofi, jonka ihmiskunta on kohdannut. Vain muutamassa kuukaudessa tieto uudesta keuhkosairaudesta Kiinassa sai Yhdysvallat sulkemaan lentoliikenteen, ajoi intialaiset kansainvaellukselle ja pani suomalaiset rakentamaan tiesulkuja mökkimatkailijoille. Mikroskooppinen kruunupää sysäsi EU:n askeleen kohti liittovaltiota, kaatoi Trumpin ja teki SDP:stä kiinnostavan myös sotien jälkeen syntyneille.

Korona vaikutti terveyteen, talouteen ja politiikkaan tavalla, jollaista ei toisen maailmansodan jälkeen ole nähty. Mullistusten keskellä yksi asia pysyi silti ennallaan. Vaikka maailma oli seisahtunut ja sekaisin, rikkaimmat rikastuivat ja köyhimmät köyhtyivät entisestään.

Voisi kuvitella, että virus kohtelisi meitä kaikkia samalla tavalla, tulotasosta riippumatta. Aluksi näytti jopa siltä, että korona nappaa mieluiten ne, joilla on pätäkkää matkustaa Alpeille laskettelemaan tai vierailla Musiikkitalon konserteissa. Mutta mitä pidemmälle vuosi eteni, sen selvempää oli, että vitsaus on muiden katastrofien tapaan tuhoisampi pienituloisille. Tauti tarttuu hanakammin siellä, missä ei ole varaa asua väljästi tai piiloutua pöpöiltä etätöihin. Myös rajoitukset satuttavat enemmän heitä, joiden luottotileillä ei ole katetta.

Taloudellisesti, fyysisesti tai sosiaalisesti heikommassa asemassa oleville viime vuosi oli varmasti kauhea. En voi edes kuvitella millaista olisi sairastaa korona yksinhuoltajana, jolla ei ole sukulaisia tai ystäviä ympärillä. Tai käydä sairaalassa töissä, kun perheessä on omainen, jonka virus voisi tappaa. Tai miettiä millä maksaa vuokra, kun lomautukset leikkasivat palkan.

Viime vuosi kirkasti ymmärrystäni eriarvoisuudesta. Kuulun koronan suhteen hyväosaisten joukkoon. Minulla on iso perhe ympärillä, talossa kaksi kerrosta, terve ruumis ja tilillä rahaa. Olen kuitenkin joutunut todistamaan taudin sen verran läheltä, että tajuan, kuinka viheliäinen se on. Ja kuinka hirvittävää sen sairastaminen on ihmiselle, jolla ei ole sitä, mitä minulla on.

Omassa kuplassani on väännetty siitä, milloin teatterissa saa taas käydä, monta ihmistä voi jumpata ryhmäliikunnassa ja saako fine dining -ravintolassa juoda viiniä yhdeltätoista illalla. Miltä nämä keskustelut kuulostavat ihmisestä, joka joutuu pelkäämään vararikkoa ja kuolemaa?

Korona on joskus ohi, mutta sen perintö voi olla pitkä. Tunne epäreiluudesta synnyttää katkeruutta, joka näkyy taatusti jo seuraavissa vaaleissa. Ymmärrän hyvin, kuinka hylätyksi itsensä tuntevien on helppo tarttua populistien tarjoamiin helppoihin vastauksiin. Nyt jos koskaan on tarvetta ymmärrykselle. Eikä pilkkaaville puheille leipäjonoista.

Jos vuosi 2020 oli epätoivon vuosi, olkoon seuraava empatian. Rokotteet antavat toivoa pandemian selättämisestä. Ennen kuin se tapahtuu, jaksetaan vielä skarpata. Ei tuijoteta vain omiin napoihimme. Maltetaan välttää kontakteja. Varsinkin me, joilla kaikki on hyvin. Vaikka tauti ei pelottaisi itseä, naapurin elämä voi romahtaa maskittomasta aivastuksesta. Ja mikä tärkeintä, ei unohdeta empatiaa, kun korona on viimein poissa.

Kommentoi

Hae Heilistä