Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Luksuksen arki

”Tää auto on varmaan sulta joku statement” totesi vuosia sitten tuttava, kun hyppäsi autoni kyytiin. Tuijotin häntä ihmeissäni vähän aikaa ja epävarmasti naurahdin, että ”no joo”.

Ei ollut tuo helmoista ruostunut, kolmiovinen, 90-luvulta peräisin oleva pikkuautoni mikään kannanotto mihinkään. Se oli auto, joka ei kärsinyt kalliista vaivoista, kulki vähäisellä määrällä bensiiniä ja oli ostohetkellään halpa. Ja mikä tärkeintä: liikkui paikasta A paikkaan B – mikä lienee auton tehtävistä olennaisin.

Meillä ihmisillä on ikävä taipumus tottua kaikkeen hyvään hirveän äkkiä. Kun ajaa kolmen vuoden ajan uudella autolla, se muuttuu jo vanhaksi. On saatava uudempi malli, jossa on uusia herkkuja joka lähtöön. Tai kun perheelle valitaan kotia, ei enää riitä edes että jokaiselle perheenjäsenelle on oma huone, vaan syytä on varata huoneet myös työlle, vieraille ja kuravaatteille.

Talossa, jossa asun, eli vielä muutama vuosikymmen sitten isä, äiti, viisi lasta, ukki ja täti. Viimeisin heistä oli saanut asuttavakseen pihamaalta saunatuvan, mutta muut elelivät sopuisasti kolmen pienen huoneen ja yhden tuvan talossa.

Meidän nelihenkinen perheemme suunnittelee tällä hetkellä yläkerran laajennusta; on nääs aivan liian ahdasta.

Ahdistavaa! Tuntuu, että meille nykyeläjille ei riitä mikään. On oltava härveliä ja vempainta kaikkeen. Erilaisia takkeja ja kenkiä jokaisen sääolosuhteen ja lämpötilan muutokseen. Puhumattakaan kaikesta, millä kotia pitää sisustaa ja somistaa. Saati sitten mitä hienompia älypuhelimia,-televisioita, -kelloja ja -sormuksia. Ja kaikki tämä vanhenee vuodessa tai kahdessa sellaiseksi, että osoite on roskis, kierrätyspiste tai kirpputori.

Luksus-käsite tunnettiin jo muinaisessa Egyptissä. Sillä haluttiin määritellä hierarkiaa ja osoittaa kansalle tämän paikka. Meille nykyisille länsimaalaisille luksus on mitä erilaisempia asioita: yhdelle se on merkkilaukku, toiselle risteily Välimerellä, kolmannelle omaa aikaa luonnossa.

Mutta mitä ikinä luksus kullekin merkitsee, siitä joka tapauksessa tulee arkea hetkessä.

Henkilökohtainen ennätykseni luksuksen arkipäivästymisessä liittyy viimeisimpään hullutukseen: kotiin piti saada palju. Kun kaikki elämä pienten lasten kanssa tiivistyi omalle tontille, tuntui, että puulämmitteinen soma palju on vähintäänkin järkevä hankita.

Palju on tätä kirjoittaessa ollut paikallaan kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Sitä on käytetty uutterasti.

Eilen esittelin sitä ystävälleni, että onhan se kiva, mutta ei nyt mikään ihmeellinen. Illalla sängyssä pysähdyin miettimään sanojani. Mitä kiittämättömyyttä ja tylsämielisyyttä! Ei voi olla totta, että siitä ihanasta luksuksesta tuli tässä ajassa arkista hapatusta. Kyllä pitäisi johonkin 1920-luvun savupirttiin lähettää moinen moukka.

Puolustuksekseni voin tosin vetää esiin yhden kortin: 23-vuotiaan ruosteenkukittaman pikkuautoni, jolla ilomielin kuljen edelleen töihin joka päivä. Ehkä siitä onkin alkanut kehittyä jonkinlainen statement.

Kommentoi

Hae Heilistä