Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Vanhojen uutisten lehti

Jopa taas huokailutti viime viikolla. Syypää oli sama, mikä monella muullakin tänä vuonna: koronavirus ja sen seuraukset.

Miten tuskastuttavaa, kun mikään ei mene kuten on luultu.

En edes uskalla laskea, montako sellaista lehtijuttua, jotka eivät pidä enää viikon päästä paikkaansa, olemme tehneetkään maaliskuun puolenvälin jälkeen.

Heilissä on ennakoitu kevään ja uudelleen syksyn ampumahiihtokisoja, hehkutettu erilaisia kesän pikkutapahtumia, odotettu toiveikkaana Ilosaarirockia, kerrottu konserteista, teatteriesityksistä, urheilutapahtumista ja joulunavauksesta poroineen.

Viikon tai kuukauden päästä jälkiviisas on voinut todeta, että kas niin, mikään ei mennyt niin kuin vielä hetki sitten näytti menevän.

Vielä marraskuun alkupäivinä vaikutti siltä, että tietenkin Kauneimmat joululaulut voidaan kirkkojen sijasta sentään torilla laulaa yhdessä. Tai että torilavan esitysten seuraaminen on aivan koronaturvallista, kun vain ihmiset tulevat maskit päässä paikalle ja pitävät reilua välimatkaa toisiinsa. Mutta niin vain kiihtymisvaihe saavutti Joensuun juuri kriittisessä vaiheessa, ja kaikki yhteiseen kokoontumiseen kannustava toiminta piti panna jäähylle.

Mikä määrä hukkaan heitettyä työtä onkaan tehty tässä kaupungissa, maassa ja maapallolla tänä vuonna! Enkä nyt tarkoita lehtijuttuja, nämä sentään ovat vain kirjaimia paperilla, mutta kaikki valmistelut, varaukset, suunnittelut, harjoittelut, rakentamiset... Lista on loputon. Pelkästään yhden perutun teatteriesityksen takana on yleensä kymmenien ihmisten satojen tuntien työ.

Jos jotain korona on opettanut, niin tämän: välillä – jos koskaan – emme voi hallita kaikkea. Asioita tapahtuu, tulee tilanteita, jolloin ei mikään osu kohteeseen tai onnistu suunnitellusti. Eikä siinä auta itku tai kirosanat. On vain hyväksyttävä tilanne ja jatkettava kohti seuraavaa pettymystä tai onnistumista.

Hurjinta tässä kaikessa on se, että kukaan ei tiedä, milloin tämä loppuu. Ja kai tämä siis loppuu? Kevättalvella kuviteltiin jotenkin naiivisti, että kyllähän nyt loppukesästä mennään jo entisellään. Rahtusen helpomman kesän jälkeen tuntui, että ei tätä poikkeusaikaa enää kai talvella ole vaivoina – vaikka toki toinen ja kolmas aalto kummittelivat jo puheissa.

Nyt tekee mieli kuvitella, miten ensi kesänä kaikki on taas taianomaisesti ennallaan, siis kuten asiat olivat vielä vuosi sitten.

Mutta ei auta: elämää on vain jatkettava. On suunniteltava tapahtumia, tilaisuuksia, kulttuuria ja elämää. Vielä tulee se päivä, kun jokainen lehtijuttu ei ole potentiaalisesti vanhentunut lehden tullessa painosta.

Ja ei niin huonoa, ettei jotain hyvää. Tämän jälkeen jokainen meistä osannee arvostaa niitä omia menojaan paljon enemmän kuin koskaan ennen. Mikä juhlanpaikka, kun voi taas kerääntyä jumppatunnille, teatteriin tai festareille ilman pelkoa, syyllisyyttä tai huolta.

Sitä odotellessa.

Kommentoi

Hae Heilistä