Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Kuin käärme paratiisissa

Alussa Saatana loi kännykän, tuon näppärän laitteen, joka kulki aina mukana, ja johon jäi jälki yhteydenottoyrityksestä.

Rinnan kännykän kanssa kehittyi internet, joka avasi koko maailman meidän jokaisen ulottuville. Luomistyönsä Saatana täydensi viemällä internetin kännykkään.

Oli syntynyt aikakausi, jossa jokaisen oletettiin olevan koko ajan tavoitettavissa, ja joka ihannoi uutisoinnin ja kommentoinnin reaaliaikaisuutta.

Paratiisin käärmeen tavoin Saatana naamioi viekoituksensa hyvään: katso ihminen, tähän kun heittäydyt mukaan, kaikki on helpompaa. Tieto liikkuu, yhteydet pelaa. Diktaattoritkin kaatuvat, kun kuvat ja videot liikkuvat vapaasti ilman sensuroitua mediaa.

Sitten on se toinen puoli, mutta ei siitä nyt sen enempää. Riittävästi on viime päivinä puhuttu vaikkapa Trumpin myrkynkylvöstä. Se mies kun Amerikoissa tviittaa, uutistoimitukset Suomessa kertovat siitä jo puolen minuutin kuluttua, ja minuutin kuluttua sitä kommentoidaan sosiaalisessa mediassa ja vikkelimmät meemintekijät ovat työssään.

Kuka piru tuommoista loputtomiin jaksaa?

Hassumpaa ei oikeastaan ollut aika, jolloin uutisnälän tyydyttäjäksi riitti tv:n iltauutiset ja aamun paperinen sanomalehti. Riittävän nopeasti me silläkin tavoin tietäisimme, milloin Bidenin luku nousee 253:sta kohti 270:ta ja miten Suomen koronaluvut kehittyvät.

Analyysejä ehti haudutella ja me höyryäjät kohtasimme toisemme kasvokkain, jolloin ei kehtaa sanoa ihan niin rumasti kuin netissä.

Juu, kyllä, siihen aikaan ei ole paluuta, mutta pikku hiljaa tässä alkaa odottaa käännettä, jolloin ihmiset kyllästyvät tähän lyhyttempoisuuteen. Uhkana alkaa olla homo stupiduksen kehittyminen: kaikkea kun yksinkertaistetaan ja visualisoidaan ja nopeutetaan, omien aivojen käyttö rapautuu.

Eihän tämä näin voi jatkua. Odotan uutta aikaa, jolloin mielikuvitusta elvyttävä kirjallisuuskin nousee taas suosioon.

Volter Kilven Alastalon salissa esimerkiksi ei ole ollenkaan niin tylsä teos kuin siitä on väitetty.

Heti alussa minämuotoinen kertoja maalailee, kuinka hän avaa saaristolaiskirkon metallisen portin, joka kirskahtaa. Sitten kuvaillaan kirkkomaassa lepääviä ihmisiä ja kertoja on äkkiä lapsuutensa jumalanpalveluksessa kuuntelemassa virrenveisuuta. Kirkkokansan seasta alkaa erottua yksittäisiä ääniä: vanhuksen kuivakka veisuu, nuoren naisen puhdas laulu, vanhan kanttorin vahva ääni.

Vivahteikkaasta kuvauksesta nauttii yllättävästi, kun siihen on aikaa keskittyä.

Podcastina kuuntelin sairaslomani aikana.

Kommentoi

Hae Heilistä