Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Matti Torvinen

Joensuun autopaikat

Täällä kotikylällä kävellessä tulee usein mieleeni vaihteleva menestykseni automaailmassa. Tuossa oli ennen talo, jonka pihamaalta ostin Volkkarin, kahdella tonnilla. Kymmenen vuotta aikaisemmin olin ollut kesän ja syksyn töissä huoltoasemalla rasvarin apulaisena. Kunnan keinosiementäjällä oli uusi sininen Volkkari, jonka rasvasin monta kertaa, ja moottoriöljytkin vaihdoin kahdesti. (Siihen aikaan rasvausväli oli tuhat ja öljynvaihtoväli kolmetuhatta kilometriä.) Kuinka toivoinkaan, että josko joskus saisin samanlaisen Volkkarin!

No, kymmenen vuoden kuluttua toiveeni toteutui. En vain ollut muistanut toivoa, että vuosien mennessä myös auton vuosimalli olisi uusiutunut vuoden kerrallaan. Ei, ostamani peli oli kymmenen vuotta vanha. Mutta kyllä se kiilsi. Yksi työkavereistani, lempinimeltään Paukku-Pete, oli myös Volkkarin omistaja. Pete kertoi minulle olleensa ensin kateellinen uudesta kiiltävästä autostani, mutta kateus oli kadonnut, kun sinisen värin seassa alkoi näkyä ruostetta.

Volkkarin omistaminen oli hyvä oppikurssi autoilun maailmaan. Tuumin, että pitää ensin ajella muutama sata kilometriä, jotta saisi selville, syökö Volkkari öljyä. Ei syönyt. Vaihdoin öljyt. Nyt rupesi syömään. Edellinen omistaja oli laittanut STP:t sisään, ja kun minä en tehnyt samoin, totuus paljastui.

Syksyllä menin sadan päivän mittaiselle kurssille Viestikouluun. En uskaltanut ajaa välimatkaa kiiltävällä autollani. Yhdellä lomallani möinkin sen pois. Ajoin auton yöksi Kirkkokadulle ortodoksisen kirkon lähelle, jotta voisin tönäistä sen käyntiin.

Autoliike maksoi kaarasta kokonaista kolmesataa. Se on hyvin, kun ei edes moottoria uskaltanut sammuttaa pihamaalla. Olisi ollut noloa pyytää kauppiasta tönäisemään vähän, Simo Hämäläisen Kätkäläisen tyylillä.

Mutta en minä ihan vielä ollut täysin oppinut autoilun maailmaan. Viestikoulussa en kuluttanut päivärahojani ryypäten ja rellestäen, joten taas oli auton käsiraha perätaskussa. Nyt löysin keskustassa olevan kerrostalon autotalleissa toimivasta kaupasta Fiat 127:n. Tohkeissani autoa käynnistäessäni en huomannut, että öljynpaineen merkkivalo ei toiminut. Kotona huomasin, että yksi johto on irti ja laitoin sen paikalleen. Silloin valo paloi jatkuvasti. Soitin autoasentaja Antti Saloselle, joka kutsui minut korjaamolleen. Antti vaihtoi uuden öljykellon ja valo rupesi toimimaan.

Taas ajelin parisataa kilometriä, ei syönyt öljyä, vaihdoin öljyt, rupesi syömään. Mutta ei hätää, ajelin kesän Oltiksilla, halvoilla uusioöljyillä.

Syksyllä ystäväni, autoasentaja Jaakko Pesonen teki Fiatiin moottoriremontin, ja kaikki kääntyi hyväksi. Seuraavilla autokaupoillani Jaakko-veljeni olikin sitten mukana konsulttina, ja kaupat onnistuivat hyvin.

On se autoilu näinä vuosikymmeninä muuttunut. Lapsena ollessani 1950–60-luvuilla autot olivat kalliita ja niitä oli vain vähän. Myös bensiini oli kalliimpaa kuin nykyään, palkkoihin suhteutettuna. Nykyään varsinkaan maaseudulla ei enää ilman omaa autoa oikein pärjää.

Kommentoi

Hae Heilistä