Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Keväisen perjantain valhe

Viime aikoina olen saanut vastata ystäväkirjoista tuttuihin kysymyksiin.

– Mikä on lempivuodenaikasi?

– Kevät

– Mikä on suosikkiviikonpäivä?

– Perjantai.

– Mikä on paras hetki päivässä?

– Aikainen aamu.

Nelivuotiaalle perijättärelle vastaukseni ovat ihan vain vastauksia –tokko hän niitä edes kuunteli– mutta itse aloin miettiä. Mitähän kertoo ihmisestä, että parasta on aina se, kun asiat ovat edessäpäin?

Ei tarvitse olla hääppöinen kyökkipsykologi ymmärtääkseen että taitaa olla sitku-ihmisen vastauksia nämä. Ihmisen, jolla ajatus tahtoo aina laukata seuraavaan hetkeen ja jonka on niin vaikea elää juuri tässä tilanteessa.

Voi veljet, miten olekaan harjoitellut hetkessä elämistä. Aivan vakavissani olen päntännyt erilaisia elämäntaito-oppaita, osallistunut entisen ammattiurheilijan mindlfulnes-kurssille ja joogannut milloin missä niemennokassa.

Jokaisen kurssin tai opuksen päätteeksi olen päättänyt, että nyt se uusi minä on täällä. Nyt tartun hetkeen ja hengitän tietoisesti enkä yhtään mieti, mitä huomisen työlistalla olikaan ja murehdi varuilta ilmastonmuutosta, maailman koulukiusattuja lapsia ja rääkättyjä kissoja.

Ja melkein yhtä usein se vanha hötkyilijä on palannut raiteilleen.

Pienin hapuilevin askelin olen opetellut nauttimaan sunnuntai-iltapäivistä; niihin tiivistyy tietyllä tapaa koko hetkessä elämisen taika.

Vaikka sunnuntai olisi ihan aito vapaapäivä, aivan samanlainen kuin lauantai, niin silti koko päivän ympärillä leijuu tieto siitä, että arki kurvaa paikalle aivan tuota pikaa.

Aamu voi vielä alkaa raukeasti: hidas aamiainen, pitkä lenkki metsässä, uunissa hautunut lasagne. Mutta viimeistään siinä kolmen maissa iltapäivällä tulee tunne, että no voi ny sentään. Tässä se taas oli, kokonainen viikonloppu.

Yksi elämän ikävimpiä fiiliksiä on tunne siitä, että elämä menee ohi. Se jos mikä liittyy tiedostavaan mieleen, oman kuolevaisuutensa ja kaiken rajallisuuden tajuamiseen. Ja ainoa lääke siihen on hetkeen tarttuminen. Kun ei tässä todellisuudessa muuta ole kuin tämä nykyinen hetki.

Ihminen voi elää koko lyhyen elämänsä harmitellen, murehtien tai mieli tulevassa keikkuen. Tiedän ihmisiä, jotka viikon mittaisella aurinkolomalla selaavat tuntitolkulla kännykästä seuraavaa matkaa ”koska jos ei ole mitään odotettavaa, ei ole syytä elää”.

Ja sama pätee aivan arkielämäänkin. Kuinka korvaamattomilta lapsuuden hujahtamalla kulkevat vuodet tuntuvatkaaan jälkikäteen! Jos aikamatkoja voisi tehdä, ainakin minä palaisin hetkeksi fiilistelemään niitä vapauden ja huolettomuuden päiviä.

Siksi olisi niin hyvä osata nauttia tästä kaikesta: marraskuusta, maanantaiaamusta tai illan kitutunneista, kun lapset riekkuvat kuin viimeistä päivää ja iltapalaan on vielä pari tuntia aikaa.

Koska juuri silloin on se paras nykyhetki päivästä, elämästä.

Kommentoi

Hae Heilistä