Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Katri Hirvonen

Kun huussista tuli hän

Lojuin puoliunessa sohvalla. Horrokseen vaikutti kellonaikaa enemmän television lähettämä mökkiremonttiohjelman uusinnan uusinta. Kiiltävätukkainen tv-julkkis sai huvilalleen kasvojenkohotuksen, jota hänet sokkona talutettiin ihmettelemään. Silmät avattuaan julkkis haukkoi henkeään ja yritti keksiä tuoreita adjektiiveja kuvaamaan ihastustaan.

Kivipuutarhan, pergolan ja kuntan ylistämisen jälkeen matka jatkui nurkan taakse. ”Hän on ihana!” hihkui julkkis. Tiirasin unisilla silmilläni, ilmestyikö nurkan takaa Elvis vai Dingon Neumann. Sain sokkiherätyksen: hän oli se, jonka useimmat tuntevat nimellä paskahuussi.

Pikkula. Se oli puucee teeveejulkkiksen kielessä. Sievä se tönö kieltämättä oli, mutta minuun hän vaikutti kuin huussin reiästä ahteriin iskevä paarma. Jo on aikoihin eletty, kun huussista tuli hän!

Jo vuosia ovat eläimet olleet ”hän”. En pidä siitä. Minulle eläinten hänettely edustaa liiallista inhimillistämistä, joka pahimmillaan johtaa eläimen väärään kohteluun. Unohdetaan eläimen lajityypilliset tarpeet ja tavat, tai niitä ei koskaan edes opita tuntemaan. Eläin puetaan ja sille tuputetaan mehua, ettei tule vilu, jano eikä paha mieli. Kääritään pumpuliin, ettei satu tai rasitu. Joulupöydästä palvelija tarjoilee ensimmäisen annoksen hänelle.

Takavuosina hän-lemmikkejä oli kukkahattutäti-tyypin ihmisillä. Ajan myötä olen alkanut sietää häntä, kun arvostetut auktoriteetitkin puhuvat hänestä. Tajusin, että kansainväliset ammattilaiset käyttävät sanaa hän suorana suomennoksena englannista ja ruotsista, tai että eläinlääkärin hän on maksava asiakas.

Aloin myös ymmärtää hän-lemmikkien tärkeyttä nykyisessä ammatissaan perheenjäsenenä. Ennen kissojen ja koirien työ oli pitää tuholaiset ja turhat kulkijat kurissa, nykyisin niiden työ on olla olemassa ihmisiä varten. Sitten kun häntä ei enää ole, saattaa ihmiseltä kadota puoli elämää.

Nykyään saatan itsekin sanoa eläimestä hän. Joskus lässytän omille eläimilleni, joskus hän sisältää kiusoittelun tai sarkasmia. Välillä hän tulee vahingossa, sillä minua on opetettu puhumaan sivistyneesti hänestä, vaikka murteella hän on aina ollut se. En liene ainut, jonka perheessä asuu se, ne ja hän.

Pronomineissa taitaa olla opeteltavaa vielä muillakin. Mökkihuussi-hän ei ole ainoa kohtaamani, sielun saanut esine. Olen saanut hyvät kyydit Petteriltä, hän oli Datsun. Myös Heikki ja Kaija -niminen Toyota oli nuoruuden persoona. Mutta kun radiotoimittaja kysyy ”pitäisikö heidän saada enemmän arvostusta” puhuessaan rössypotuista, mykysopasta ja mustasta makkarasta, tai insinööri kertoo uutukaisen kerrostalon vesivahinkoja kärsineistä asunnoista ja pahoittelee ”heidän” kosteusvaurioita, ihmettelen, että onko se kuollut sukupuuttoon.

Eräs isä oli ostamassa tyttärelleen mopoa. Tytär koeajoi, ja isä tuumaili, että kyllä hän on oikein hyvä meille. Äänessä ei ollut isän ylpeyttä, sillä isä puhui moposta. Kyllä SE on oikein!

Kommentoi

Hae Heilistä