Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Jussi Hyvärinen

Lukemattomat kirjat

Minulla oli kylässä vieras. Olohuoneeseen astuessaan hän katsahti kirjojen peittämää peräseinää ja kysyi: ”Oletko sinä lukenut nuo kaikki?” Vastasin rehellisesti, kuten asia on: osan olen, suurta osaa en.

Kirjahyllyni on minulle vain osaksi kartoitettu maailma, johon liitetyt opukset ovat tarttuneet mukaani kulloisenkin mielenkiinnon kohteeni innoittamana. Useimpia olen selaillut, monet lukenut kokonaan, joistakin lukenut ensimmäisen luvun tai runon ja jättänyt odottamaan lukemiselle otollisempaa aikaa.

Suurin osa kirjoistani on siis lukemattomia. Kokoelma, jos sitä siksi voi kutsua, on syntynyt sattumanvaraisesti, ei systemaattisen keruun tuloksena. On Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa, filosofian klassikkoja, George Martinin fantasiaa, poliittista historiaa ja 50-luvun poikakirjoja. On runoutta saksaksi, venäjäksi, ranskaksi ja englanniksi. Löytyypä myös Danten Jumalainen näytelmä alkukielellä, vaikka osaan italiaa tuskin nimeksi. On vain niin kiehtovaa avata runoelma ja lukea: ”Nel mezzo del cammin di nostra vita / mi ritrovai per una selva oscura / ché la diritta via era smarrita…” Sanat soivat suloisesti, vaikka niitä ei ymmärtäisi.

Kirjat ovat muistini ja mieleni, suuri rakkauteni. Bibliofiilin, arvoteosten keräilijän, arvonimeä en silti huoli itselleni, vaikka toki ilahduttaisi, jos omistaisin jonkin lähes koskemattoman ensipainoksen tuiki harvinaisesta teoksesta. Enimmäkseen minulla on kuitenkin kirjaston poistomyynnistä hankittuja, lukemattomissa käsissä kuluneita kirjoja, joita ei antikvariaattiin huolittaisi. Samoin kirjakerhopainokset ovat divariin vietäessä kirjojen pohjasakkaa. Sitä vastoin vuosikymmeniä lukemattomana hyllyssä pölyttynyt kirja, joka on luettu ehkä kerran tai kaksi, on säilyttänyt paremmin arvonsa kirjana.

Kaikenkarvaiset kirjani, paremmassa tai huonommassa kunnossa olevat, ovat turvani ja linnani ympäröivän maailman hälyä, kiirettä ja kakofoniaa vastaan. Enimmäkseen ne ovat vaiti, mutta en vaadikaan niiltä jatkuvaa ajan hermolla pysymistä tai valmiutta kommentoida viimeisintä uutista tai poliitikon twiittiä. Riittää, että ne yksinkertaisesti vain ovat, että kirjan voi milloin tahansa ottaa hyllystä, lehteillä kotvan ja jäädä miettimään jotain yksittäistä kappaletta tai lausetta. Nämä hiljaiset ystävät takaavat, että en ole koskaan yksin. Ne odottavat kuin kuiskaten: lue minut, ja minä vastaan: vielä jonakin päivänä luen.

Miten mahtaa käydä kirjoilleni, kun minusta aika jättää? Perikuntien ensimmäinen ajatus on tarjota edesmenneiden kokoelmia kirjastoihin. Joskus ne otetaan vastaan, mutta usein vastaus on: meillä on jo nämä kirjat, emmekä tarvitse useampia kappaleita.

Ylevä ajatus olisi sisustaa muinaisten faaraoiden tapaan hautakammio, jossa kirjani jatkaisivat hiljaista eloaan sarkofagini ääressä. Se ei kuitenkaan liene toteutettavissa. Pessimismin iskiessä mietin, onko kirjojeni kohtalo joutua lopulta täysin palvelleina paperinkeräykseen. Mutta aina voi toivoa, että joku kiinnostuu yhdestä, toinen toisesta kirjasta, ja ne kuluvat yhä uusien sukupolvien käsissä ylösnousemuksen kokeneina.

Kommentoi

Hae Heilistä