Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Ei saa jäädä haaveisiin makaamaan

Kesän lumous haihtui. Korona on taas kaikkien huulilla. Ja koulut alkavat.

Tämäkin karvanaama suuntaa syyskuun alussa takaisin kampukselle, kun medianomiopintojeni kolmas vuosi käynnistyy. Reppuun pakkaan läppärin ja kuulokkeiden lisäksi kasvomaskin. Takin povarissa hölskyy käsidesipullo, ja luokkatoverin halaaminen on vain kaukainen ajatus. Kaikesta huolimatta, on aivan loistavaa palata kouluun.

Takanani on kesätoimittajan pesti Karjalan Heilissä. Yksi elämäni parhaista kesistä. Olen päässyt tekemään monipuolisesti juttuja sekä kokeilemaan kynäni terävyyttä kolumnistina. Mutta mikä tärkeintä, olen löytänyt oman suuntani. Täytän pian 34 vuotta ja minusta tuntuu, että isona minusta tulee toimittaja!

Vuonna 2017 olin suurten muutosten äärellä. Olin työskennellyt 12 vuotta hoitoalalla, kun päätin jättää vakituisen työsuhteeni ja suunnata opiskelemaan. Päätös ei ollut helppo. Olin tottunut elämään säännöllisen kuukausipalkan varassa. Elin taloudellisesti melko turvallisessa tilanteessa. Työssä itsessään ei ollut mitään vikaa ja työyhteisö oli mainio. Koin kuitenkin henkistä tyhjyyttä ja väsyin kohtuuttomasti. Pelkäsin tulevani kyyniseksi. Elin viikonloppuja varten.

Kipinä oli sammumassa, mutta palo opiskelua kohtaan oli kummitellut mielessäni jo pitkään. Unelmat kutsuivat, mutta pelko tulevasta laittoi vastaan. Lopulta uskalsin astua ulos laatikostani ja sillä tiellä olen edelleen.

Voinkin sanoa osaltani jokaiselle, joka kiroaa työhönsä leipiintyneenä tai empii päätöksissään; eivät ne unelmat ja haaveet synny tyhjästä, ne kertovat tarpeesta mennä eteenpäin. Työ, joka tuntuu pakkopullalta nyt, ei luultavasti muutu mielekkääksi, vaikka kuinka puskisi päätään seinään. Elämä on liian lyhyt katkeroitumiselle.

Vaikka pandemian toinen aalto leijuu mustana huntuna huomisen yllä, tuntuu tulevaisuus avoimelta. Olen toivoa täynnä.

Opiskelu on minulle parhaita keinoja ylläpitää tätä optimismia. Usko tulevaan on avainsana uuden normaalin keskellä. Korona aiheuttaa monille suurta kärsimystä ja epävarmuutta, mutta pessimismillä saamme kasvatettua tästä uhasta elämää suuremman sarvipään, joka syö huomisen jalkojemme alta. Siksi on tärkeää mennä eteenpäin. Muistaa vetää ne verhot auki myös syyspäivien keskellä.

Kuten jo sanottu, pian pakkaan reppuni ja suuntaan takaisin kampukselle. Haluan kiittää kaikkia lukijoita. On ollut etuoikeus saada kirjoittaa teille. Kesän aikana olen kohdannut lukuisia upeita ihmisiä ja varmasti ainakin yhtä monta on jäänyt kohtaamatta. Kesätoimittajana olen saanut katsoa elämää laatikkoni ulkopuolelta. Ja olen vakuuttunut. Aina on mahdollista uskoa ihmiseen.

Kommentoi

Hae Heilistä