Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Katri Hirvonen

Sattuu ihanan kipeesti

Näytin lääkärille keskisormea. Hän väänteli sitä, vääntelehdin mukana. Lähetti läpivalaisuun. Murtumia ei löytynyt, mutta tuloksen odotteleminen miltei aiheutti vatsahaavan. En nimittäin olisi kehdannut tunnustaa, että murtuma tuli kolme viikkoa sitten, ja kipeällä kädellä oli raahattu niin vesiämpäreitä kuin matkalaukkujakin.

Tyttäreni moitti minua, kun en mennyt lääkäriin aiemmin. Mitä turhaa, sillä sormea pystyi käyttämään, kunnes sitä ei enää kärsinyt käyttää. Oli pakko alistua lääkärin tuomiolle, joka kuului, että vuoden se voi olla turvoksissa ja vänkyräksi jää. Juuri näin siinä kävi.

Sormeen jäi ikuinen muisto hevosesta, jonka olisin suonut unohtuvan. Sen verran päänvaivaa se aiheutti ryntäämällä aidat päreiksi, juoksuttamalla meitä perässään kesäyössä halki naapurin tulppaanipenkkien ja kieltäytymällä yhteistyöstä erinäisissä muissakin käänteissä.

Keskisormihevonen palasi mieleeni, kun bongasin peukalottoman Duudsonin joensuulaisessa kauppakeskuksessa. En ole Duudsonien toilailuja jaksanut kovin korkealle arvostaa, mutta kipeän keskarin aikoihin silmiini osui yhden Duudson-veljen haastattelu. Duudsonit olivat tapansa mukaan olleet harrastamassa jotain päätöntä, olisiko ollut ostoskärryillä hyppyrimäen laskeminen tai jotain muuta yhtä nerokasta. Kaikki ei vissiin mennyt suunnitelmien mukaan, tai sitten meni, kun lopputuloksena H-P makasi sairaalassa elvyttämässä murskaantuneita elimiään.

Naapurisängyssä oli kipsattu mies, joka oli kaatunut omalla pihallaan. Tämän kuultuaan veli Duudson oli riemuinnut omista ruhjeistaan. Hän oli iloinnut siitä, että ennen ambulanssikyytiä hän oli saanut pitää viimeisen päälle hauskaa. Mikään ei olisi ollut masentavampaa kuin joutua sairaalasängyn vangiksi jonkin niin tylsän tapahtuman seurauksena kuin omalla rappusella kompuroimisen.

Vaikken ole lystinpidossa Duudsonien aaltopituudella, ostin ajatuksen välittömästi. Jos sormeni olisi litistynyt oven väliin, olisi potuttanut kuin pientä oravaa. Mutta kun se litistyi rakkaassa harrastuksessa hevosen väliin, sattunut ainoastaan harmitti. Ja tietysti koski, oikein imelän kipeesti.

Kun olin lapsi, ikäiseni tyttö menetti henkensä ratsastusonnettomuudessa. Kysyin äidiltäni, eikö hän kiellä minua ratsastamasta. Voihan sitä kuolla kotonaankin, jos kattopalkki putoaa päähän, hän vastasi. Niinpä jatkoin innolla – äidille yksityiskohtia kertomatta – turvallista harrastustani, josta ei vauhtia ja vaaran hetkiä puuttunut. Se pehmoinen turpa on muuten aika kova, jos se kolahtaa omaan naamaan.

Ravatessa roiskuu ja tekevälle sattuu. Turha pelätä, että sattuuko jotain, kun sattuu kuitenkin. Toivottavasti ei pahasti. Jos sitä ennen oli kivaa, niin duudsonisti ajateltuna sattuu ihanan kipeesti. Siltikään en halua kenenkään harrastavan duudsonien lailla riskeillä leikkien. Tai edes kuten itse lapsena harrastin, riskejä tunnistamatta. Elämä opettaa – ja koulutettu ohjaaja.

Kommentoi

Hae Heilistä