Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Petri Varis

Saagani kissoista

Kysyin seitsemänvuotiaalta mistä aiheesta kirjoittaa. Vastaus tuli salamana: kissoista! Päätin ottaa haasteen vastaan.

En ole varsinaisesti kissaihminen. Nuorempana perheelläni oli koira ja suhteeni kissoihin oli epäilevä. Ne vaikuttivat itsenäisiltä ja ylpeiltä kynsi- ja hammassäkeiltä. Nirppanokilta, jotka valitsivat tarkasti, ketkä seuraansa kelpuuttivat. Suhtautumiseni muuttui, kun tapasin Miisa-kissan, joka antautui viikkojen kiertelyn jälkeen paijattavaksi. Hurmaavaa purinaa kuunnellessa sitä tunsi päässeensä porukoihin. Söpöjähän nämä ovat, täytyi myöntää.

Seuraava kissavaiheeni käynnistyi, kun päädyin lukemaan Pentti Linkolaa. Suomen kuuluisin lintujen rengastaja ei tunnetusti juuri kissoista välittänyt. Linkola kirosi vapaana kulkevia kotikissoja, jotka tappoivat hänen rakkaita lintujaan. Hänen mukaansa kissat olivat verenhimoinen vieraslaji, joka levisi tuhoavalla tavalla. Mieleeni piirtyi kuva kituvilla uhreillaan leikkivistä pedoista, jotka tappoivat silkasta huvista. Se siitä söpöydestä.

Tuoreimman kissasaagani luvun kirjoittivat Kuukausiliitteen toimittajat Jouni K. Kemppainen ja Venla Rossi. Heidän kansikuvajutussaan (3.8.2019) purettiin kissoihin liittyviä mielikuvia ansiokkaasti. Jutussa minut herätti varsinkin kohta, jossa puhuttiin kissojen niin sanotusta ylpeydestä. Hitot kissat mitään ylpeitä nirppanokkia ole, ne ovat pieniä ja arkoja otuksia. Pienikokoisina petoina kissoille on ollut hyödyksi pelätä ja vältellä kaikkea itseään isompaa. Lisäksi iso osa kotikissoista voi toimittajien mukaan huonosti. Kehräyskin on usein vain kipeän ja pelokkaan kissan keino lohduttaa itseään. Ja puskeva kissa on ikuinen pentu.

Kemppainen ja Rossi osoittivat, kuinka meillä ihmisillä on tapana heijastaa eläimiin omia tunteitamme. Onhan se hauskempaa ajatella kissojen olevan itsenäisiä ylpistelijöitä, kuin tajuta, että kaapin päälle katoava katti pelkää kuollakseen joutuvansa syödyksi eikä koskaan todella kasva aikuiseksi.

Kuten suurissa kertomuksissa kuuluukin, saagassani tarinan sankari kohtasi haasteita, sai neuvoja viisaimmilta ja kasvoi ihmisenä. Vai kasvoiko? Tiedän nyt, että kissat ovat saaliitaan kiduttavia petoja, jotka kammoavat valtaosaa tapaamistaan ihmisistä ja kuuluisivat todennäköisesti ihan jonnekin muualle kuin suomalaisiin kerrostaloihin. Mutta se ei vaikuta mitenkään seuraavaan tapaamiseeni kissan kanssa. Haluan silittää söpöä pörrykkää ja kuulla, kun se kehrää nautinnosta. Koska sellaisia me ihmiset olemme.

Vaikka kuvittelisimme olevamme kuinka rationaalisia tahansa, meillä jokaisella on heikot kohtamme, joissa tunteemme vievät järkeämme sata-nolla. Valitsemme mieluummin tarinan, kuin totuuden. Sillä kuten kissojen tapauksessa, totuus on usein epämiellyttävä. Valitettavasti näin käyttäytyvät myös ne, jotka päättävät paljon kissoja suuremmista asioista. Katsokaapa vaikka valkoisen talon oranssia johtajaa.

Pahoittelut Pihla. Tästä ei ehkä tullut se kirjoitus, jota ehdotit katsottuasi pari jaksoa Littlest pet shopia. Ehkä ensi kerran olisi parempi kirjoittaa Ryhmä hausta.

Kommentoi

Hae Heilistä