Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Säästettyjen sanojen maa

Kuka päätti aikanaan, että naisen rooli on toimia tunteiden kamelina ja miehen tulee nieleskellä kyyneleitään pimeässä? Tiivistettynä: miksi herkkyys ja mies eivät tänäkään päivänä meinaa mahtua samaan yhtälöön? Luettuani keväällä Juhani Branderin kirjan Miehen kuolema (2020), jäin miettimään kuuluuko töksäyttely ja naljailu miehen malliin siinä missä sekin, että miehen kuuluu ainakin kerran elämässään saada ja antaa turpaan. Turpaan olen kyllä saanut, mutten ole osannut antaa. Olenko siis viallinen?

Millainen mies sitten saa näyttää tunteitaan? Esimerkiksi kirjailijalle tai filosofille tämä jokerikortti suodaan putkimiestä tai rekkakuskia helpommin. Väitän kuitenkin tittelistä riippumatta herkkyyden pesiytyneen meihin kaikkiin. Tunteiden systemaattinen sammuttaminen ajaa tukkanuottaisille ja rystyskeskeiseen ongelmaratkaisuun. Pojat ovat poikia ja tunteet almuja eiliseltä. Niinpä niin. Kykymme kommunikoida on elekielen ja sanojen tanssia. Liian suuriin tanssikenkiin pakotettuina tanssimme muuttuu kompuroinniksi.

Olen käynyt varhaiskasvatusta opiskelevan kumppanini kanssa useita avartavia keskusteluja aiheesta ja kokenut myös suurta hämmennystä. Yksi toistuvista keskustelunaiheistamme on tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen rooli identiteetin kehittymisessä. Esimerkiksi päiväkoti-ikäisten poikien kohdalla oletetaan usein, että he eivät kykene sanoittamaan ajatuksiaan ja heitä puhutellaan kyllä tai ei -kysymysten kautta siinä, missä tytöiltä vaaditaan jo pienestä pitäen kuvailevampaa ja perustellumpaa vastausta. Onneksi tähän on havahduttu ja kasvatuskulttuuria pyritään muuttamaan.

Kommunikointi on herkkä laji. Varsinkin palautteen antaminen ja vastaanottaminen tuntuu olevan ihmisille edelleen vaikeaa. Huomaan itsekin, kuinka helposti saatan jäädä vatvomaan saamaani palautetta tai käymääni keskustelua. Tunnetta voisi verrata liikenneympyrään juuttuneeseen autoon. Ajatus junnaa keskustelun yksittäisissä nyansseissa ja väännän sekä käännän asiaa vielä mielessäni, kun olisi jo viisasta suunnata katse tulevaan. Ehkä tämä on osaltaan herkkyyden kääntöpuolta ja sielunovet selällään elämisessä on epäilemättä riskinsä. Suojausta on hyvä pitää sopivasti yllä, mutta liiallinen kovuus sulkee paljon arvokasta sisäänsä. En sano, että kyyneleet pelastavat maailman, mutta ei sitä tee silmien sulkeminenkaan.

Haastankin nyt jokaisen lukijan, erityisesti meidät miehet sovittamaan uusia tanssikenkiä. Sanokaa jotain kaunista tutulle tai tuntemattomalle ihmisille. Tämä voi tapahtua vaikka spontaanisti kassajonossa tai maanantaiaamuna työpaikan kahvipöydässä, kun työkaverin silmäluomista voi lukea viikonlopun painon. Uskon, että tulette yllättymään. Ensimmäinen sana saattaa tuntua kivenmurikalta kielen päällä mutta lopputulos palkitsee. Herkkyys on meidän kaikkien etuoikeus.

Kommentoi

Hae Heilistä