Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Pääni pyörään käy

Helsingin Sanomien tiedeosastossa (HS–.7.) oli laaja artikkeli ihmisen persoonallisuudesta ja sen muuttumisesta. Juttu hämmästytti mummoikäistä aika lailla. Entisajan ihmismielen tutkijat, psykologit ja psykiatrit, olivat sitä mieltä, että ihmisen persoonallisuus kehittyy kypsäksi noin kolmekymppisenä eikä sen jälkeen muutu. Mikä on kypsä persoonallisuus? Onko 30 vuotta jokin peräseinä?

Moderni tutkimus näkee toisin. 30 vuotta ei ole mikään piste, jonka jälkeen muutosta ei tapahdu. Muutosta tapahtuu, mutta tiedemiesten mukaan samaan suuntaan. Ihmetyttää sekin, miksi ihmisen persoonan muuttumista yleensä tutkitaan. En voi kuvitella, että nyt vanhana olisin yhä samanlainen persoonallisuus kuin kolmekymppisenä, mutta en myöskään pysty kuvittelemaan, että muuttuisin toisten samanikäisten kanssa samaan suuntaan.

Mitä nämä samansuuntaiset muutokset sitten olisivat? Asiasta on tehty laajoja ”ihmiskokeita”. Tulosten mukaan näyttää siltä, että avoimuus uusille kokemuksille vähenee ja samoin käy myös tunnollisuudelle ja ulospäin suuntautumiselle. Neuroottisuus eli tunne-elämän tasapainottomuus myös näyttäisi lisääntyvän elämän loppupuolella. Nämä persoonallisuuden piirteet ovat tutkijoiden mukaan pääpiirteitä, ja niihin kuuluu myös sovinnollisuus.

Jokainen vanhuuteensa edennyt ihminen on elänyt yksilöllisen elämän. Ulkoiset olosuhteet ovat saattaneet tuottaa yhtäläisiä kokemuksia, mutta näkyvätkö ne geeneissä?

Ihan pääni pyörään käy, kuin Nummisuutarin Eskolla Kreeta-morsiamen ihanuutta ajatellessa. Ikinä ei ole tullut mieleenikään, että ihmisen persoonallisuuden kehitys jossain hänen elämänsä vaiheissa loppuisi ja alkaisi muuttua samanlaiseksi kuin muittenkin vanhuusikäisten persoonat. Ja että tämä prosessi voitaisiin havaita geenitutkimuksessa. Kiinnostavampaa olisi tietää, miten digimaailma ja teknologia vaikuttavat ihmisten persoonallisuuteen – ikään katsomatta. Nyt treenataan jo robotteja vanhuksia hoitamaan ja viihdyttämään. Minna Lindgrenin Ehtoolehto -sarjan kirjoissa kuvataan pirullisen hauskasti, mitä tällainen vanhushoivan digitalisointi merkitsee.

Oma näkemykseni ja kokemukseni on, että juuri vanhuus on yksilöllisyyden aikaa. Nuorena ihminen on laumasieluisimmillaan ja haluaa olla samanlainen kuin muutkin samanikäiset. Olen totta kai kokenut tämän itsekin, piti saada sitä, mitä kaikilla muillakin on, ja mennä sinne, minne kaikki muutkin pääsevät. Ja vanhat mummot ja ukit olivat nuoren silmissä kaikki samanlaisia, kaikki tulemassa lapsiksi jälleen.

Vanhojen ihmisten yksilöllisyyden arvostus paljastui, kun korona-pandemia iski Suomeen. 70 vuotta täyttäneet ihmiset joutuivat karanteeniin, nekin, jotka ovat voimissaan ja terveitä, osaavat hoitaa asiansa, eivät liehu kaupungilla eivätkä ravintoloissa. Kiitos niille geriatrian asiantuntijoille, jotka tarttuivat asiaan ja valistivat niin kansaa kuin poliitikkojakin niistä uhista, joita yksinäisestä eristyksestä seuraisi.

Kommentoi

Hae Heilistä