Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna-Mari Lappalainen

Totuuksia ja näkemyksiä

Tuttu ilmiö tapahtui taas: Käyttäjä kirjoitti Twitterissä kymmeniätuhansia jakoja saaneen tviitin liittyen Sanna Marinin väitettyyn kommenttiin John Boltonin kirjasta, ja tviitti paljastui valheelliseksi. Osalle tviitin lukijoista tieto sen valheellisuudesta on kantautunut, osalle luultavasti ei, mutta tuo julkaisu on vain pieni ja harmiton kala valtavassa nykykeskustelukulttuurin meressä.

Medialukutaito on tärkeä kansalaistaito, jota tarvitaan Opetus- ja kulttuuriministeriön linjausten mukaan esimerkiksi erilaisten uhkakuvien, kuten disinformaation, vihapuheen ja häirinnän torjumiseksi.

Ihmisten medialukutaito ja mediakriittisyys on parantunut ja huonontunut samaan aikaan, sillä tavasta tulkita sosiaalisessa mediassa olevaa tietoa on tullut yhä enemmän lukijan henkilökohtaisen arvomaailman sävyttämää. Ihminen uskoo siihen tietoon, johon haluaa, ja valitsee kannan, jonka haluaa olevan totta. Samalla unohtuu se, että yhtä helppoa kuin uskoa kaikkeen netistä löytyvään on tuottaa sinne sisältöä omasta päästään.

Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaalikampanjoinnin seurauksena syntynyt termi totuudenjälkeisyys (post-truth) valittiin jopa samana vuonna Oxford Dictionariesin vuoden sanaksi; määritelmän mukaan totuudenjälkeisissä olosuhteissa julkisen mielipiteen muodostamiseen vaikuttaa vähemmän tieto kuin omat tunteet ja uskomukset.

Termin ovat nostaneet esille muun muassa Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo ja Olli Seuri teoksessaan Totuuden jälkeen (2018), jossa todetaan myös internetin algoritmien paksuntavan henkilökohtaisten arvokuplien seiniä entisestään asettamalla tarjolle sellaista sisältöä, joka todennäköisimmin kutakin käyttäjää kiinnostaa. Siksi erilaisiin näkökulmiin ei omassa uutisfeedissä enää juurikaan törmää.

Yliopistojen tutkimukset tai asiantuntijoiden lausunnot eivät paina enää paljoakaan silloin, kun mieluisampi totuus löytyy Ylilaudalta tai MV-Lehdestä. Asiantuntijoita kohtaan on herännyt tiettyä kapinahenkisyyttä, ja samalla asiantuntijuuden määritelmä on laajentunut – ollakseen jonkin alueen asiantuntija ei välttämättä tarvitse olla enää pitkälle kouluttautunut, vaan rooliin voi riittää esimerkiksi harrastuneisuus. Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa, ja on muistettava, että asiantuntijatkin kykenevät käyttämään asemaansa kyseenalaisesti: kirjoittaahan filosofian ja valtiotieteiden tohtori Jukka Hankamäkikin kohutussa teoksessaan vaihtoehtomedian suosion johtuvan siitä, että näitä medioita pidetään totuuden esilletuojana. Näkemykselle kuitenkin tarjotaan tueksi vain kirjoittajan oma tuntuma, ei esimerkiksi tilastoja tai kyselytutkimustuloksia.

Lopputulema on kuitenkin aina se, että aikajanaltaan laajojen ja yhteiskunnallisesti merkittävien ilmiöiden kritisoimisen perusteeksi ei riitä oma mielipide, vaan se vaatii todellakin pitkää koulutusta ja syvällistä perehtymistä kyseiseen aiheeseen ja sen syy- ja seuraussuhteisiin.

Seuraavan kerran kun siis luet somesta jonkin faktana esitetyn tiedon, mieti vielä toisenkin kerran, millaisia perusteita tiedolle on esitetty.

Kommentoi

Hae Heilistä