Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Henri Jumppanen

Nykyaika on mennyttä

2020-luku kurkottaa eiliseen. Maailmanlaajuisten mullistusten ja koronaepidemian keskellä nostalgia kukoistaa. Muutosten luoma epävarmuus laittaa meidät elämään kerran kehystettyjä hetkiä uudelleen tai ainakin haikailemaan niiden perään.

Joku haaveilee kukkaroon palautetusta markasta ja auringonlaskuun möyrivästä traktorista, kun toinen taas poimii menneisyydestä isän kalapuikkoviikset ja hakee inspiraatiota kesätyyliinsä perheen 90-luvun loma-albumista haaveillen ensi kesän Flow-festivaalista. Huoltoasemat palauttavat ruokalistojaan 80-luvulle ja somevideoihin lisäillään ahkerasti VHS-filttereitä. Olemmeko siis eläneet nykyajan loppuun, ja jäljellä on enää kirpputori nimeltään menneisyys?

Tuntuu että alakulttuurin edustajat ovat kadonneet katukuvasta kuin pörriäiset maisemasta. Lähes kaikesta on tullut salonkikelpoista ja erilaisuudesta arkipäivää. Ja pitkälti hyvä niin. Samalla kuitenkin kaipaamme muutoksia ja säväyttäviä ilmiötä, keinoja ilmaista itseämme sekä muuttaa maailmaa. Kun uutta väylää ei synny, lievitettämme tätä nälkää flirttailemalla eiliselle. Nostalgian kautta haetaan myös vastauksia ja ratkaisumalleja. Vallitsevan keskustelukulttuurin muuttuessa älyllisestä lähinnä Twitterissä käytäväksi tikanheitoksi, onko ihmekään, että halumme sulkea verhot huomiselta ja pysähtyä. Mietimme, kuinka näistä silloin ennen vanhaan selvittiin. Jos selvittiin.

No, oliko ennen kaikki hyvin? Jokaisella meistä on luultavasti kultaiset vuotemme, nuo ikävistä muistosta vapaaksi nostetut kritiikittömät hetket. Itselläni nämä ajoittuvat 2000-luvun alkupuolelle ja täysi-ikäisyyden kynnykselle. Kaikki tuntui olevan silmien säteellä ja tulevaisuus automankasta pauhaavan The Doorsin varassa.

Pahimmillaan taas nostalgian vangiksi voi jäädä. Menneisyys romantisoituu kuristaviksi längiksi kantajansa kaulaan ja ruokkii rasismin kaltaisia myrkyllisiä ajatuksia. Kultaiset vuodet voivat sokaista ja saada nykyhetken näyttäytymään pelkkänä negaationa.

Muistot ja eilisen kiiltokuvat tuovat meille lohtua. Esimerkiksi kun mieleni tekee painaa pää puskaan, saatan tehdä pinon voileipäkeksejä ja pistää Jurassic Parkin kaltaisen lapsuuteni klassikkoelokuvan pyörimään. Tällaiset hetket simuloivat minulle huolettomuuden aikaa ja tuovat mieleeni 90-luvun mehujääkesät, kun elämän suurin huoli oli liian korkealle viritetty pyöränsatula. Todellisuuspakoa tai ei, mutta nostalgia on minulle kestävämpi vaihtoehto kuin säännöllinen kaljasalkku maailmantuskaa lievittämään.

Kannan viikseni ylpeydellä ja viritän filmikameraani uuden rullan. Nostalgia on loppujen lopuksi kaunis sekä hauska asia. Eilinen on avain tietoisuuteen ja keino käsittää, mitä ympärillä tapahtuu. Ilman kipeitä ja rakkaita muistoja, noita kultaisia ja mustia vuosia olisimme pelkkiä tyhjiksi haudottuja linnunmunia auringossa. Ehdotankin että katsotaan yhdessä kaihoisasti myös huomiseen, ja tehdään nostalgian kanssa kompromissi. Myös tulevat sukupolvet kaipaavat jotain mihin kurkottaa, kun heidän nykyaikansa loppuu.

Kommentoi

Hae Heilistä