Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna Käyhkö

Kaikki kauniit muistot ja homeiset seinät

Oi voi, miten välillä kaipaankaan Jokelaa. Sitä rosoista, tunnelmallista, hiukan tunkkaista ja henkilökohtaisella tasolla elämäni tärkeintä ravintolaa. Jokelassa parasta oli sen monipolvisuus: paikalla oli rokkareita, kirjailijoita, opiskelijoita, nuoria, vanhoja, pintaliitäjiä, runoilijoita, ketä tahansa.

Synkkiä olivat ne muualla vietetyt viikonloput, jolloin joutui miettimään, että mitähän mahtavaa tänään missaan.

Vuosia Jokela oli synonyymi sille, että lähdetään ulos, kapakkaan. Mutta sitten elämään tuli kaikenlaista – kuten niin monella meistä tuppaa tulemaan.

Kun kaipaan Jokelaa, haikailen varmaan eniten entisten aikojan perään. Siihen parikymppisen huolettomuuteen ja sopivan holtittomaan elämään. Vuosituhannen alun Suomeen, jossa olimme saaneet ensimmäisen naispresidentin ja eurot.

Kun nyt kävelen Jokelan ohi, tunnen vain syvää ärtymystä meitä ihmisiä kohtaan. Miksi vanhat rakennukset pitää laskea tuohon kuntoon?

En ole insinööri, mutta haistan, että nykykunnossaan tuolle mörskälle on mahdoton enää tehdä mitään järkevää.

Kaupungin kaavoituspäällikkö Juha-Pekka Vartiainen sanoi viime viikon infotilaisuudessa, että noiden 1930-luvun rakennusten kulta-aika oli ensimmäiset 30 vuotta. 1960-luvulla alkaneiden laiminlyöntien seurauksena rapistuminen kiihtyi 2010-luvulle tullessa niin, että rakennukset asetettiin käyttökieltoon.

On jotenkin kohtuutonta, että vanhaa, hienoa arkkitehtuuria ei saada varjeltua. Hirsiset tai kiviset seinät kestäisivät kyllä aikaa, kun niiden rakenteista pidettäisiin huolta.

Jokelan kaltaisen surun aiheutti männä talvena Karsikon koulu. Ryhdikäs, oikeasti koululta näyttänyt korkea kivirakennus, happani remonttien jälkeen hetkessä purkukuntoon. Samanlaisia tarinoita löytyy tästä maasta satoja. Varsinkin julkisten rakennusten kohtalo näyttää olevan se, että ilman uskomatonta tuuria ne ovat purkukunnossa 50:n tai pahimmillaan 30 vuoden kohdalla.

Karmeaa haaskausta. Siinä menevät kankkulan kaivoon paitsi rahat myös kulttuuriset arvot, muistot ja arkkitehtuurinen perinne.

Kun Jokelan tontista uutisoitiin, esiteltiin tilalle mahdollisesti nousevan rakennuksen havainnekuva. Pyydän jo nyt anteeksi arkkitehdiltä, jonka kynästä se on, mutta voi että se on tylsä. Tavallinen kerrostalo.

Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö on saanut Jokelan sulkemisesta niskaansa kuraa enemmän kuin tarpeeksi, mutta nyt olisi kyllä mainio paikka panna jauhot suuhun arvostelijoille: rakentakaa nyt tuolle arvotontille jotain arvokasta. Jokin hieno, erottuva uudisrakennus, joka ei huku kaikkien samanlaisten talojen sekaan. Sellainen rakennus, jonka näkemisestä tulisi hyvä mieli. Että onpa hienoa, että vielä 2020-luvulla osataan tehdä noin komea talo, jota ihastellaan vielä 100 vuoden päästä. Jospa seuraavat sukupolvet osaisivat varjellakin niitä meitä paremmin.

Kommentoi

Hae Heilistä