Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Kaikkea se teettää, ihastuminen

Rakkauttahan me nyt tarvitsemme ja hyvän mielen tarinoita.

Yksi koronakevään hienoista tarinoista on Kansallisoopperassakin laulanut oululaispoliisi, jonka videosta tuli kansainvälinen hitti, ja joka lähensi varsinkin venäläisiä suomalaisiin. Petrus Schroderukseen voi niin halutessaan suhtautua myös kyynisesti, eikä Georg Otskaan herätä Viron puolella yksinomaan ihastusta, mutta onhan tuossa kansojen ja kielten ja aikakausien yhdistymisessä jotain sydäntä herkistävää.

Musiikki menee hyvin syvälle sieluun, ja jos siihen yhdistyy vielä rakaustarina, niin umpiromantikkohan itkee.

Jotain tosi kaunista on toisaalla tässä lehdessä kerrotussa tarinassa.

Raimo Hulmi myöntää nyt keväällä 2020, että eihän hän mitään musiikista tiennyt silloin Saksassa metsätieteitä opiskellessaan vuonna 1972, kun hän oli juuri ihastunut Helena Viitasaloon, Sibelius-Akatemiassa opiskelleeseen Joensuun musiikkielämän suuren vaikuttajan Väinö Viitasalon tyttäreen.

– Kaikkea se teettääkin, Hulmi naureskelee kertoessaan, kuinka hän meni katsomaan Düsseldorfissa Salome-oopperaa ihan vain siksi, että voisi kertoa Helenalle, että on tässä kulttuuria harrastettu.

– On se Henna myöhemmin naureskellut, että ukko yritti siinä tehdä vaikutuksen, Hulmi muistelee.

Raimo Hulmi kertoo haastattelussaan, kuinka yhteistyö Hennan kanssa alkoi oikeasti toimia, kun yhteen kerran oli menty. Se näkyi esimerkiksi Pohjois-Karjalan metsänhoitajien 70-vuotisjuhlissa, jolloin Helena Hulmin johtama yliopiston kuoro valmisti Carelia-saliin konsertin nimeltä Korvissa soi (huomaa kaksoismerkitys), jonka ideana oli tuoda lavalle tuntemattomampia jätkänkulttuuriin liittyviä lauluja.

Umpiromantikko toki rakastaa tarinaa kotkalaisesta metsäopiskelijasta ja joensuulaisesta musiikinopiskelijasta, jotka kohtaavat Saksassa kaikkien aikojen ensimmäisenä Inter Rail -kesänä 1972, mutta se varsinainen vollotus tulee sittenkin 70-vuotisjuhlien alla lausutuista sanoista:

– Aika paljon on oltu tukena kaikessa, mitä toinen tekee.

Muuten olen sitä mieltä, että romantiikka ainakin oli ennen hienompaa.

Tinder-aikana ei enää synny samanlaista jännitettä kuin joulukuussa 1972, kun Kotkan-bussia Helsingissä odottava nuorimies hoksaa, että kaksi tuntia pitäisi odottaa ja arpoo, uskaltaisiko soittaa sille Hennalle, kun se on kerran pari korttia kesän jälkeen laittanut ja antanut vielä numeronkin siihen puhelimeen, jonka luona se ei ole, jos se on jo ehtinyt lähteä joulunviettoon Joensuuhun.

Kommentoi

Hae Heilistä