Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Petri Varis

Ollaanko tämä kesä näin?

Viikko sitten jännitti. Istuin yksin toimiston sohvalla ja odotin hallituksen tiedotustilaisuutta, jossa oli luvattu kertoa kesän yleisötapahtumien rajoituksista. Olen työskennellyt Ilosaarirockia järjestävän Joensuun Popmuusikot ry:n leivissä toistakymmentä vuotta, joista viimeiset kuusi festivaalin vastaavana tuottajana. Oli selvää, että illasta tulisi työurani erikoisin.

Tiedotustilaisuuden alussa pääministeri lausui sanat, joita osasimme odottaa ja joihin olimme varautuneet jo monta viikkoa: yleisötapahtumat ovat kiellettyjä heinäkuun loppuun saakka. Tänä kesänä ei juhlittaisi Ilosaarirockia. Nyt se viimeistään oli selvää.

Ilosaarirock on rytmittänyt omaa kesääni kohta kolmekymmentä vuotta. Nuorena rokkiviikonloppu merkitsi kesän kääntymistä loppuaan kohden ja koulun alkamisen väistämätöntä lähestymistä. Viime vuosina festarin viimeisten sävelten kaiku on tarkoittanut kesäloman ja oikeastaan kesän alkamista. Isolle osalle tuttavistani Ilosaarirock on rituaali, jonka mukaan suunnitellaan lomia ja muita kesän menoja. Tapahtuma koskettaa suurta osaa joensuulaisista, vaikkei aikoisi vierailla edes Laulurinteen lähistöllä rokkiviikolla. Kesä ilman Ilosaarirockia tuntuu omasta näkövinkkelistä absurdilta ajatukselta. Vähän kuin joulukuu ilman joulua.

Muistan ikuisesti, kun astuin ensimmäisen kerran Ilosaarirockin portista sisään. Olin yhdeksän ja eteeni avautui uskomaton, jännittävä ja kihelmöivä maailma. Muistan istuneeni aidalla lavan edessä ja laulaneeni tuhansien ihmisten mukana Leevien Pohjois-Karjalaa. Kesä lämmitti ja ihmisistä huokuva onnellisuus tuntui huumaavalta. Noita jaetun euforian kokemuksia olenkin jahdannut tuosta hetkestä lähtien ja halunnut tuottaa niitä myös muille.

Oli oikea päätös kieltää suurtapahtumat. Kuinka upeita festariviikonloput ovatkaan, eivät ne ole yhdenkään ihmishengen arvoisia. On silti lupa surra kesää ilman Ilosaarta, Provinssia ja Ruisrockia. Tyhjät festarikentät symboloivat sitä, mikä nyt on kiellettyä. Jaettuja yhteisen onnen hetkiä.

Mitä muuta kesältä jää välistä? Milloin on mahdollista käydä vapautuneesti terassilla, kutsua isovanhemmat kylään, viettää mökkiviikonloppuja ystävien kanssa, sporttailla porukalla tai käydä kaupunkilomilla? Milloin on mahdollisuus nauraa ja huumaantua ihmisten seurasta muuten kuin videon välityksellä?

Kirjoitin viimeksi kolumnin kuusi viikkoa sitten, ensimmäisten rajoitusten kynnyksellä. Silloin pandemia ja eristäytyminen olivat uutta ja olo optimistinen – vapautuneesta ajasta on otettava kaikki irti! Nyt hopeareunukset ovat haalistuneet koronapilvistä. Poikkeusajat tulevat kestämään pitkään. Ja se on rehellisesti sanottuna ihan perseestä. On perseestä, ettei ole festareita, on perseestä, ettei näe ystäviä ja on erittäin perseestä, ettei tuore mummi pääse pitämään lapsenlastaan sylissä.

Tämä tilanne ei ole kenenkään vika. Ja rajoituksia on kaikkien syytä noudattaa. Mutta silti on ihan ok heittäytyä välillä lattialle itkupotkuraivareihin ja toivoa, että joku ampuisi tuon hiton viruksen kuuhun!

Kommentoi

Hae Heilistä