Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Me naiset, ne naiset

Kirjoitan tätä naistenpäivänä, joka väistämättä vie ajatukset yhä kasvavaan Me too -kohuun. Mieluummin ajattelisin oman sukuni naisia ja muitakin naisia aikana, jolloin naistenpäivästä ei Suomessa ollut tietoakaan. Eivätkä sukupuolten tasa-arvoprobleemat ylipäätään olleet keskusteluareenoilla.

Olen syntynyt vahvojen naisten sukuun, siksi en kai ole ikinä osannut pitää naisia kaltoin kohdeltuina ressukoina. Äitini äiti kävi raskaissa ruumiillisissa töissä melkein 80-vuotiaaksi, silloin hän sai kunnallisen eläkkeen, ensimmäisen paikkakunnalla. Hän näytti minulle pankkikirjansa – vuosikymmenten työurasta ansaittu eläke oli huomattavasti pienempi kuin minun kevyissä kesätöissä saamani kuukausipalkka.

Myös mamman tyttäret kävivät töissä, viidestä kaksi sai korkeampaa koulutusta ja pääsi siisteihin sisätöihin, toinen museoon, toinen virastoon. Yksi teki töitä tekstiilitehtaassa, toinen, viiden lapsen äiti oli ison kerrostalon talkkarin – miehensä –  välttämätön apulainen. Mamman nuorinta tytärtä sanottaisiin nykyään yksinyrittäjäksi, sillä hän oli kraatari eli ompelija ja teki töitä kotona.

Äiti oli meillä perheen pää. Hän sai parempaa palkkaa kuin isä, jonka sodanjälkeinen työura oli katkeileva. Isä teki taloustöitä enemmän kuin äiti, laittoi ruokaa, tiskasi ja kävi kaupassa, mikä lapsena hävetti, kun kaikkien muiden lasten isät kävivät töissä ja äidit hoitivat kotia.

En ole ikinä ajatellut, että miehet olisivat viisaampia, tietävämpiä ja parempia johtajaopettajina, kirkkoherroina, piispoina, kirurgeina ja psykiatreina. Tosin ensimmäinen naisprofessorikin saatiin Suomeen vasta 1920-luvulla, ruotsalainen tietysti ja ruotsinkieliseen yliopistoon. Ja tietysti naimaton, eihän rouvasihmisen sopinut…

Lehtiarkistossani on 20-luvun Suomen Kuvalehti, jossa haastatellaan tätä ihmettä, Alma Söderhjelmiä, jota opiskelijatytöt palvoivat. Mutta tuskin häntä professorina kunnioitti haastatellut miestoimittaja, joka ihasteli lukaalin sisustusta, professorin hienoja päivälliskutsuja ja hänen nykyaikaisuuttaan: oli hankkinut jopa pölynimurin ja jääkaapin.

Kun toimittaja samassa lehdessä mitä alamaisimmin haastatteli V.A. Koskenniemeä, agendalla olivat suuret kysymykset ja linjat, isänmaan politiikka ja kulttuuri – miesten asiat.

1960-luvulla kaikki muuttui, perustettiin tasa-arvoyhdistys nimeltä Yhdistys 9, jossa jäseninä oli sekä miehiä että naisia, seuraavalla vuosikymmenellä alkoi Keski-Euroopan kotirouvakulttuurista levitä Suomeen feminismi, jota jotkut miehet nimittivät telaketjufeminismiksi, ja naiset samoja miehiä sovinisteiksi, jopa sovinistisioiksi.

En syttynyt tälle taistelulle, ehkä se johtui oman sukuni naisista, joiden mielestä naisen on itse tiedettävä arvonsa, ei odotettava, että miehet sen tunnustaisivat. Nuorena toimittajana vasemmistolaisessa lehdessä kyllä odotin, että toimituksen miehet muistaisivat naistenpäivänä meitä naisia kukilla ja kuohuviinillä, kuten Neukkulassa oli tapana. Mutta kahvihuoneen pöytä oli yhtä tyhjä kuin normaaliarkena.

”Olisitte te sentään voineet meille skumppapullon ostaa”, napautti yksi naistoimittaja.

Vastaus tuli välittömästi: ”Ostakaa saatana itte.”

Kommentoi

Hae Heilistä