Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Ville Tanskanen

Miksei Suomi pärjää?

Okei, Oscar-gaalasta on jo yli pari viikkoa aikaa. Aihe on vanha eikä ajankohtainen. Jörn Donnerin hautajaiset kuitenkin järjestettiin hiljattain, ja ne toivat mieleeni tätä kansainvälistä huippugaalaa koskevan faktan: Jörn Donner on ainoa suomalainen, joka on noutanut Oscar-palkinnon.

Hieno saavutus, eikö? Onhan se sinänsä, mutta tässä tapauksessa paino on sanassa ”noutanut.” Jörn Donner saattoi noutaa Oscar-palkinnon parhaasta vieraskielisestä elokuvasta, mutta häntä ei palkittu sillä. Kunnia kuului hänen sijastaan Ingmar Bergmanille – ruotsalaiselle ohjaajalegendalle.

Tähän päivään mennessä Suomi on harmillisesti ainoa Pohjoismaa, joka ei ole voittanut Oscaria missään kategoriassa. Elokuvien fanina ja käsikirjoituksia harrastusmielessä rustailleena tämä tuo väkisinkin tipan linssiin.

Ilmiö ei rajoitu pelkästään elokuvien maailmaan. Musiikinkin saralla Suomi ottaa turpaansa. Ruotsilla on ABBA:t ja Aviciit, kun taas Norjalla on Kygot ja Alan Walkerit. Tanskakin voi kirjata Metallican rumpalin Lars Ulrichin nimiinsä Björkin tehdessä Islantia ylpeäksi.

On Suomellakin omat tähtensä, mutteivät he kuitenkaan ole saavuttaneet samanlaista kansainvälistä suosiota kuin edellämainitut.

Elokuvien maailmassa ruotsalaiset ovat myös pinnalla. Alicia Vikander säväyttää huippurooleissa Skarsgårdin näyttelijäperheen ollessa tuttuja kaikille alaa vähänkin seuraaville. Tanskan Mads Mikkelsen näytteli James Bondin pahista ja säikäytti tv-yleisöjä Hannibal Lecterinä, kun taas Norjan Kristofer Hivjun parran muistaa jokainen Game of Thronesin fani.

”Missä suomalaiset ovat?”, kysyin seuratessani, kuinka Game of Thronesiin valittiin enemmän ja enemmän näyttelijöitä muista Pohjoismaista. Ainoat kansainvälisesti merkittävissä suurtuotannoissa viime vuosina esiintyneet suomalaiset ovat Jasper Pääkkönen ja Peter Franzen.

Suomen elokuva-anti on suurilta osin heikkoa. Jusseja voittavat kolmen tähden leffat, joita kukaan ei katso.

Yleisömenestys taas tuntuu usein olevan varattu leffoille, jotka saavat huonoimmat arvosanat. Nämä yleisömenestykset ovat usein lapsellisia komedioita, jotka pystyy melkein laskemaan tragedioiksi. Niin surullisen epähauskoja ne tuppaavat olemaan.

Täytyy kuitenkin myöntää, että paistaa se aurinko joskus risukasaankin, sillä muutaman vuoden välein Suomessa syntyy hyviäkin elokuvia. Silloin saa tosissaan jännittää, onnistuuko suomalainen elokuva tai tekijä pääsemään raadin läpi kansainvälisiin palkintoehdokkuuksiin. Usein tämä päättyy pettymykseen.

Ja silloinkin, kun ehdokkuuksia on tullut, joku muu onnekas on vienyt pystin. Ehkä vaatimattomuus on suomalaisten perisynti tässäkin asiassa. Osaamista löytyy, emme vain osaa tuoda sitä ilmi yhtä menestyksekkäästi kuin muut pohjoismaalaiset.

Kommentoi

Hae Heilistä