Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Katri Hirvonen

Vonkale villahaalarissa

Kalamies tietää, miltä tuntuu kesyttää kymmenkiloista vonkaletta, joka sätkii vimmatusti vastaan. Vapa taipuu, kela ritisee ja käsivarsi kramppaa, kun kalamies yrittää ujuttaa liukkaan kiemurtelijan haaviin. Kalamies, oletko koskaan pukenut tällaista vonkaletta villahaalariin?

Se on tuttua pikkulapsiperheissä. Kun yrität saada sätkivän taaperon osumaan villahaalarin lahkeisiin, suojelet rillejäsi niska mutkalla, väistelet leukaan kumahtavaa takaraivoa, kurkotat varpaalla penkin alle luiskahtanutta rukkasta, ja jäljellä olevalla raajalla yrität tasapainotella itseäsi pystyssä, huokaat helpotuksesta, kun toistakymmenkiloinen viimein rauhoittuu haalariinsa. Sekunnin hiljaisuus ennen kuin kuulet: ”Tuli kakka.”

Kotoinen kuntosali saa monen pikkulapsen vanhemman hikeentymään. Läkähtyneet vanhemmat laahustavat päiväkodin oven suljettuaan töihin lepäämään. Levossahan kunto kasvaa. Omassa elämässäni aamuiset taaperotreenit ovat enää muisto vain, mutta vannon ja vakuutan, että kyllä lapsenhoito kuntosalia vastaa. Kun sata kertaa päivässä nostat tenavan milloin mistäkin, kyykit, kurkotat tai kahlaat läähättäen hangessa, kun pirpana kipittää ohutta hankiaista pitkin jo kaukana, kertyy siinä liikuntaa harrastamattakin. Tuskin olen koskaan ollut niin hyvässä kunnossa kuin silloin, kun en ehtinyt harrastaa.

Pikkulapsiaika oli liikuttava kokemus. Nyt lapset ovat siinä iässä, että pukeutuvat omatoimisesti paljaisiin nilkkoihin. Kun perässä ei enää tarvinnut juosta, tuli tarve olla juoksematta. Se taas oli kasvattava kokemus. Sillä tavalla kasvattava, että nyt se vonkale katsookin minua peilistä. Sellainen tonnikala, virttyneet fleecehousut jalassa. Onpas se kasvanut!

Syksyinen kävelykampanja todisti, että arkiliikuntaa kertyy pelottavan vähän. Harrastamallakaan ei viikossa tunteja tolkuttomasti kerry. Jos työkseen istuva haluaa liikkua tarpeeksi, ei elämään kohta muuta mahdukaan, kun perheen ja kodin asiatkin pitäisi hoitaa.

Viime syksynä esiteltiin uudet liikuntasuositukset. Liian vähän liikkunutta ne armahtivat, sillä nyt kaikki mitä teet, on liikuntaa. Liikunnan määrä viikossa nousi kertaheitolla, nastaa! Kunto vain on yhtä kehno kuin ennenkin.

Ihmetytti, että mitä virkaa on liikuntasuosituksilla, jotka huonontavat kuntoa. Niinhän siinä käy, jos uuden suosituksen liikuntamäärän saavuttaa vähemmällä hikoilulla. Kumpi on parempi: enemmän ihmisiä, joilla liikuntasuositus täyttyy vähemmällä, vai entistä enemmän ihmisiä, joilla liikkumisesta huolimatta on huono kunto?

Liikuntapaikat pullistelevat nyt toiveikkaita uuden elämän aloittajia. Tänä vuonna laihdutan 110 kiloa! (Sata kiloa hevosestani ja kymmenen sen ratsastajasta.) Tai laihdutan edes millin, mitattuna kiristävän sormuksen alta. Kesällä olen maratonkunnossa! Ja bikinikunnossa! Kuinka monta miljoonaa lupausta onkaan taas viime viikolla tehty. Jokunen niistä on ehkä päässyt jo unohtumaan. Mutta silti: pistetään vonkaleet vauhtiin ja ne pukintuomat hulavanteet pyörimään.

Kommentoi

Hae Heilistä