Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Jentta Ilanmaa

Rakas ruumisarkkuni

Olen enemmän pragmaattinen kuin sentimentaalinen. Tavara on minulle tavara, sitä käytetään, kun sille on käyttöä, kaikki turha annetaan eteenpäin tai heitetään pois.

Kaikenlaiset koriste-esineet, pikkurihkama jne. – yäk. Sen ja sen ihmisen tai tapahtuman muistoksi säilytettävät esineet – ei kiitos. Ihmiset ja asiat muistetaan sydämessä, ei tavarassa.

Mutta niinpä vaan liikutuin ikihyväksi äitini viime viikonloppuna antamasta yllätyssynttärilahjasta: itse suunnittelemastaan ja kutomastaan matosta, jonka kuteina on käytetty vanhojentanssipukuani ja hääpukuani. Puvut äitini pelasti vuosia sitten, kun olin heittämässä niitä tarpeettomina kaatopaikalle.

Matto on kaunis kuin mikä ja tulee luonnollisesti käyttöön, mutta kyllähän siinä konkretisoituu myös monta asiaa elämän varrelta. Vanhojentanssipuvussa pyörähtelin aikanaan suuren ensirakkauteni käsivarsilla, hääpukua on seurannut perhe ja lapset.

Oman nyanssinsa mattoon antaa myös sen side Joensuun kulttuurihistoriaan; vanhojentanssipukuni kun oli aikanaan yksi Joensuun kaupunginteatterissa esitetyn Anna Kareninan juhlapuvuista.

Merkityksellisimpänä kaikista matossa kulminoituu kuitenkin äitini ja äidinrakkaus.

Kaksi elämäni tärkeimpiin kuuluvaa asiaa.

Äidin tekemä matto on kaunis, mutta samaa ei voi sanoa taulusta, jonka pelastin itselleni isäni jäämistöstä. Mustat kehykset, synkeän tumma tausta ja keskellä 1930-luvun lentokone, jonka runkona on ruumisarkku, jossa lentäjän paikalla istuu viikatetta kädessään heiluttava luuranko.

Rakastan taulua.

Vaarini oli ison hämäläisen maatilan poika, jonka piti naida naapuritilan tyttö ja tytön isän maat. Ei nainut tyttöä eikä maita vaan otti ja lähti sotilaslentäjäksi Sortavalaan ja nai sieltä kauniin sikäläisen nuoren naisen, mummini. Isäni ei korjannut vaarin tekemää syntiä, heivasi hänkin suvun maatilasuunnitelmat ja suuntasi oman isänsä tapaan yläilmoihin.

Suku ei koskaan antanut näitä ”rikkeitä” anteeksi, ja tämä osoitettiin näyttävästi vaarini lähdön jälkeen sukutalon ruokasalin seinälle paraatipaikalle ripustetulla ruumislentsikkataululla. Kesäisillä sukulaisvierailuilla muistan isäni aina huvittuneena naureskelleen taululle, jota me mukulat kauhun ja ihastuksen sekaisin tuntein kävimme aika ajoin kurkkimassa.

Taulu on nykyisin makuuhuoneessani ja muistuttaa minua voimakastahtoisten isäni ja vaarini ohella myös heitä edeltävistä, vähintään yhtä voimakastahtoisista sukupolvista.

Ja onhan rujo ruumisarkkutauluni tietysti törkeän hieno!

Että ei se minunkaan pragmaattinen sydämeni ole kivestä tehty, te ihmiset, jotka olette kauhistelleet tapaani nakella lasten pieniksi jääneitä potkuhousuja tai vanhoja kouluvihkoja mahdollisimman nopeasti ulos talosta.

Ihan sulaa vahaa se on silloin, kun kyse on tavaroista, joilla on oikeasti merkitystä ja joiden säilyttäminen tuottaa iloa joka päivä.

Niin kuin nyt esimerkiksi hääpukumatto ja ruumisarkkutaulu.

Kommentoi

Hae Heilistä