Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Isät ja pojat

Koskettavin kuulemani isälaulu on Kari Tapion Sydänpuoli säätä vasten.

Keikalta palaava muusikko päättää piipahtaa kotipihaan, missä harmaa vaja, isän ja pojan yhdessä tekemä, seisoo yhä pystyssä.

Isän ja pojan yhteinen hetki oli lyhyt ja suorastaan kliseisen suomalainen:

Ei isä tunteistansa kertonut

Ei se oikein ollut tapana

Mutta noina päivinä hän oli lähelläin

Se on mun paras muisto isästä

Hämmästyttävää on, kuinka syvälle klisee on juurtunut suomalaiseen mieheen.

Itsehän olin uuden ajan pehmoisä, kun poikani olivat pieniä. Vaihdoin vaipat, suukottelin, kannoin poikia sylissäni, lauloin niille. Polkupyörälläkin opetin jokaisen niistä ajamaan, mikä tosin mennee jo perinteisemmän miehisyyden piiriin.

Siinä vaiheessako lie salakavalasti hiipinyt muutenkin esiin se perinteinen kliseemies. Isoja poikia ei tullut enää halailtua, eikä niille oikein iljennyt puhua tunteistakaan, joista tuli kyllä lörpöteltyä kaiken maailman kapakkatuttavuuksille.

Elämän vaikeat vuodet kun vyöryivät päälle, tuli tunne, että itseeni käpertyessäni hukkasin paljon siitä yhteydestä, jonka olin onnistunut saavuttamaan.

Tulipa sitten syksyinen aamu, jolloin poikani, yksi niistä neljästä T:stä, laittoi WhatsApp-ryhmäämme viestin:

Isä, mitä teet xx.xx.? Juhlitaanko siun synttäreitä? Mie, T ja T oltas Joensuussa. T ei valitettavasti pääse.

Itkuhan siinä pääsi.

En kai minä ihan paska isä ole ollut, koska ilmiselvästi ne olivat palaveeranneet keskenään ja selvitelleet, ketkä kaikki pääsevät paikalle sinä tiettynä viikonloppuna.

Yllättävän pitkälle pääsee, kun osoittaa rakkauttaan tavalla, joka on itselleen luontevinta.

Oma isäni oli vahvasti Kari Tapion laulun isän kaltainen. Työhullu mies piti huolta perheestään. Läheisyyttä muistan saaneeni silloin, kun pikkupoikana pötköttelin heinäntekopäivänä isän vieressä lyhyellä ruokalevolla. Isän hiki tuoksui keltaisen nylon-paidan läpi.

Ei tunteista tarvinnut puhua, tiesimmehän muutenkin, että olimme toisillemme tärkeitä. Uudenvuodenpäivänä 1996 oli sitten viimeinen mahdollisuus sanoa jotain kaunista.

–  Kiitos kaikesta. Olet ollut hyvä isä, sain puristettua kuolevalle miehelle.

Rakastan sinua on sillä tavalla jännä sanapari, että vaikka sitä joskus tuhlaa turhankin kevyesti, sitä on yllättävän vaikeaa sanoa omalle isälle tai pojalle.

Onneksi meitä sanoissamme pidättyväisiä yrmyjä on siunattu toisenlaisella herkkyydellä. Tajuamme kyllä ilman rautalangan vääntämistäkin, kuinka suuria asioita syysaamuna tulleeseen koruttomaan viestiin sisältyy.

Kommentoi

Hae Heilistä