Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Petri Varis

Kirahvin kuolema

Kirahvi pysäytti. Vierailin loppukesästä Lontoon National History Museumissa. Aulan ensimmäisessä vitriinissä oli näytillä kokonainen kirahvi vieressään lajitoverinsa luuranko. Massiivinen eläin tuijotteli lasisilmin dramaattisessa alavalossa majesteettisena.

Kattoon asti kurkotteleva kirahvi oli loputtomine kauloineen, honteloine jalkoineen ja surullisine katseineen lumoava ja epätodellinen näky. Tuollainenkin otus on maan päällä kulkenut. Sillä hetkellä iski ahdistus.

Ajatus oli kirkas. Museossa oli näytillä myös dinosaurusten fossiileja, mammutteja ja dodo, jonka maailmaa valloittavat eurooppalaiset söivät sukupuuttoon viime vuosituhannella. Mammutit ja dodot ovat jo kadonneet ja kirahvit seuraavat perässä.

Kohta museossa vierailevat lapset näkevät kirahvia katsellessaan muinaisjäänteen, muiston ajalta, jolloin isot oudot otukset kuljeskelivat maan pinnalla. Kirahveista tulee satumaisia, kuten dinosauruksista. Kohta myös leijonista, norsuista ja sarvikuonoista. Ehkä tulevaisuudessa tehdään elokuvia, joissa niitä kloonataan robottiajan ihmisten viihdykkeiksi.

Muutama viikko Lontoon matkan jälkeen kuljin Joensuun torilla koululaisten ilmastomielenosoituksen ohitse. Lasten iskulauseita kuunnellessa ahdistus iski uudestaan ja entistä kovempaa. Näiltä me ryöväämme oikeuden elää maailmassa, jossa asuu kirahveja. Vain sen takia, että minä ja me muut haluamme omaan yltäkylläiseen elämäämme lisää mukavuuksia. Herkeämättömän nautinnonhalumme takia maailmasta kuolee tuhansia ihmeellisiä eläinlajeja, vedet muuttuvat myrkyllisiksi, metsät kaadetaan ja multa kuoriutuu tuulen mukaan. Jäljelle jää kuihtuvia peltoja ja kituvia nautoja. Maailma, jossa kirahvit ovat vain muistoja museoissa.

Greta Thunberg ja koululaisten mielenosoitukset nostattavat tunteita. En ihmettele, sillä niiden herättämä syyllisyys on sietämätöntä. Miten ihmeessä voin perustella sen, että lennän katselemaan täytettyjä eläimiä toiseen maahan, kun lajit kuolevat sukupuuttoon silmieni alla? Lapset osoittavat mieltään sen puolesta, että saavat asua maailmassa, jossa on kirahveja. Jos lasten hätähuuto ei tunnu missään, on mieli yhtä sukupuuttoon kuollut kuin täytetty dodo.

Jäätiköiden sulaminen, sukupuuttoaalto, tuotantoeläinten kärsimys ja koskemattoman luonnon katoaminen ovat asioita, jotka tapahtuvat nyt. Niitä ei voi kiistää kukaan. Esimerkkejä on kaikkialla ympärillä. Kuka tahansa voi käydä kävelemässä Lapin ikimetsässä ja avohakkuuaukealla. Verrata kumman haluaa jättää perinnöksi lapsilleen.

Villi, rehevä ja monimuotoista möngertäjää elättävä luonto koteloidaan kansallispuistoiksi, eläviksi museoiksi, joissa voi käydä betonin keskeltä vilkaisemassa mennyttä maailmaa. Kun kirahvit ja leijonat, sudet ja karhut ovat menneet, mitä hävitämme seuraavaksi? Sienet, mustikat ja ahvenet? Toisin kuin elokuvissa, sukupuuttoon kuolleet eivät koskaan enää palaa. Me emme voi väittää tuleville sukupolville, ettemme tienneet sitä.

Kirahvin surullisia silmiä muistellessa ahdistus on valtava.

Kommentoi

Hae Heilistä