Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Veera Kiiski,

Riittävän hyvä vanhemmuus

Viime vuosina mediassa on näkynyt yhä enemmän kirjoituksia vanhempien jaksamisesta ja yksinäisyydestä lapsiperhearjessa. Vanhemmuudesta on tullut suoritus, johon löytyy roppakaupalla ohjeita joka tuutista. Ohjeista pitäisi osata valita parhaat ja vielä jaksaa kaiken arjen pyörityksen keskellä noudattaa niitä. Sosiaalisen median profiilit täyttyvät upeista hetkistä lapsiperhearjessa, mutta tilastot näyttävät uupumuksen lisääntyneen. Paljon myös puhutaan riittävän hyvästä vanhemmuudesta – mutta mikä sitten on riittävän hyvä?

Mannerheimin Lastensuojeluliiton Järvi-Suomen piirin tukihenkilötoiminnan vapaaehtoisten koulutuksessa pohdimme, mitä on riittävän hyvä arki lapsiperheessä. Yhdessä tulimme tulokseen, että riittävän hyvää mittaa hyvinvoiva lapsi. Se, että kotona on kiireetön, turvallinen ja välittävä ilmapiiri ja lapsella on rinnallaan turvallinen aikuinen, jonka kanssa voi muodostaa lämpimän, vastavuoroisen ja kestävän suhteen. Lasta arvostetaan, häntä kuunnellaan, hänen perustarpeistaan huolehditaan ja hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Miksi meidän tuoreiden vanhempien on kuitenkin niin vaikeaa uskoa, että riittävän hyvä on tarpeeksi? Suoritamme vanhemmuutta oman jaksamisemme rajoilla, ja mieltämme vaivaa jatkuvasti kysymys: olenko riittävän hyvä?

Muun muassa Lujasti Lempeä -hyvinvointiblogin kirjoittaja Maaret Kallio muistuttaa useissa kirjoituksissaan, että vanhemmuus ei ole yksilösuoritus. Jokainen vanhempi tarvitsee ympärilleen tukiverkoston, Maaretin sanoin emotionaalisen takaseinän, johon voi turvallisesti väsyneenä nojautua. Joukon turvallisia aikuisia jakamaan kasvatusvastuuta.

Ihmisiä, joille tietää voivansa soittaa ja joilta voi pyytää apua tarvittaessa, mutta ennen kaikkea ihmisiä, jotka välittävät ja myös pyytämättä soittavat ja kysyvät kuulumisia ja tarjoavat apua. Pystyisimmekö pikkuhiljaa luopumaan pärjäämisen eetoksesta ja alkaisimmeko uskoa siihen, että avun pyytäminen ja jaettu vanhemmuus eivät ole heikkouden merkki, vaan päinvastoin: vastuullista vanhemmuutta ja lapsen edun mukaista.

Monilla lapsiperheillä ei syystä tai toisesta ole riittäviä tukiverkostoja arjessa. Isovanhemmat voivat asua kaukana, ja tuttavaperheissä on meneillään samat ruuhkavuosien kiireet ja haasteet. Yhteisöllisyys ja naapuriapu ovat kadonneet kaupungeista.

Useat järjestöt kouluttavat luotettavia, auttamishaluisia aikuisia lapsiperheiden arjen tueksi ja avuksi. Esimerkiksi MLL:n tukihenkilötoiminta on uudenlaista yhteisöllisyyttä, joka saattaa yhteen auttamishaluiset ihmiset ja tukea tarvitsevat perheet. Yhteisöllisyyttä ja tukea vanhemmuuteen tuovat myös avoimet kohtaamispaikat, kuten perheentalot ja perhekahvilat.

Vanhempi, ethän siis jää yksin!

Kommentoi

Hae Heilistä