Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Jentta Ilanmaa

Se on se, eikä hän

Tapasin hiljattain iäkkään Etelä-Suomessa asuvan tuttavani.

Hän kertoi 13-vuotiaan rottweilerinsa sairastuneen joku aika sitten syöpään. Syöpää hoidettiin sytostaateilla.

Käytännössä tämä tapahtuu niin, että ajokortiton ja huonojalkainen mummo kuskaa koiran muutaman kuukauden ajan viikon välein eläinlääkäriin hoitoa saamaan.

Hoidon hintaa en tuossa tilanteessa kysellyt, mutta tuhansissa euroissa koirien pitkissä sytostaattihoidoissa on tapana liikkua.

En tiedä, miten sytostaattihoidot purevat tuttavani koiraan. Todennäköisesti koira kuolee. Näin tuppaa tapahtumaan kaikelle elolliselle.

Kuoleeko se sitten syöpään, vanhuuteen, hoidon aiheuttamien sivuvaikutusten rasitukseen vai mihin, jää nähtäväksi. Lopputulema on kuitenkin sama.

Kuunnellessani tuttavani kertomusta koiran sytostaattihoidoista olin vihainen. Vihainen sekä koiran omistajalle että sitä hoitavalle eläinlääkärille.

Lemmikkieläimen itselleen ottava sitoutuu toimimaan eläimen edun mukaisesti silloinkin, kun se tekee itselle kipeää: vanhan koiran piinaaminen rasittavilla sytostaattihoidoilla ja sen kuoleman pitkittäminen on itsekäs teko, jossa omistaja ajattelee enemmän itseään kuin eläintä.

Rottweilerin keski-ikä huitelee 11 vuoden kieppeillä.

Eläinlääkäriltä oikea neuvo syövässä riutuvan 13-vuotiaan rotikan kohdalla on todeta, että koiralla on ollut pitkä ja hyvä elämä, ja nyt sen on oikea aika antaa mennä.

Se, että lääkäri lähtee ehdottelemaan – kuten tässä tapauksessa oli kuulemma tapahtunut –  koiransa poismenoa surevalle mummolle monen kuukauden kalliita ja raskaita sytostaattihoitoja on kaiken mahdollisen ammatillisen etiikan vastaista.

Se on väärin.

Eläin on eläin. Se on se, se ei ole hän.

Jotain on mennyt kummallisesti vinoon ihmisten ja lemmikkien välisessä suhteessa, kun nykyään eläinlääkäreistäkin puolet kyselee vastaanotolle mentäessä, että ”mikäs hänellä on hätänä”, kun kyse on neljällä jalalla kulkevasta karvaturrista.

Ei ”hänittely” tietenkään vaikuta eläinlääkärin ammattitaitoon millään lailla, mutta kyllä ammatti-ihmisen kielenkäyttö viestii omistajalle jotain, ja tässä tapauksessa sitä, että eläintä voi ja on oikeinkin inhimillistää.

Ei ole. Eläin on eläin, ja se voi hyvin, kun se saa olla eläin, sen annetaan elää lajilleen mahdollisimman tyypillistä elämää eikä sitä kohdella ihmisenä ja ihmisten pelisäännöin.

Mopsin – tai rottweilerin – kohteleminen vauvana on eläimen kaltoinkohtelua siinä missä sen potkaiseminenkin.

Näin Eläinten viikolla tämä lienee yksi niistä asioista, jotka meidän huonoja lemmikinomistajia syvästi paheksuvien ja omia lemmikkejään paapovien ihmisten on syytä tiedostaa – ja tarvittaessa omalta osalta myös tunnustaa.

Kommentoi

Hae Heilistä