Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna-Mari Lappalainen

Mikä tekee turhan?

Kävin jokin aika sitten katsomassa uuden Leijonakuninkaan elokuvissa. Koettuani erityisen vaikuttavan elokuvaelämyksen tykkään lueskella leffan jälkeen lisätietoja elokuvan tekemisestä, sen sisältämistä taiteellisista ratkaisuista sekä mielenkiinnosta myös elokuvasta kirjoitettuja kritiikkejä.

Joskus olen kritiikeistä samaa mieltä, tällä kertaa päädyin pitämään elokuvaseuralleni palopuheen siitä, miten kriitikon työ kuuluu yhteen omahyväisimmistä ammattikunnista ja miten kaikki kriitikot itse asiassa vain pönkittävät omaa ylemmyydentuntoaan viljelemällä teksteihinsä muka-hauskoja sarkastisia piilomerkityksiä ja fiksuja intertekstuaalisia sutkautuksia.

Lähes kaikissa arvosteluissa vastaan tullut käsite ”turha” ilmeisesti osui ja upposi – eihän satojen miljoonien budjetilla toteutettu uusintaversio yhdestä lapsuusaikojeni parhaimmista elokuvista voi olla turha. Mielestäni elokuva upeine äänimaailmoineen, Hans Zimmerin sävellyksineen ja fotorealistisine animointeineen oli mieletön kokemus, ja vuoden 1994 Leijonakuninkaasta tutut kappaleet ja kuvakulmatkin oli koskettavaa kokea uudestaan.

Mutta kuten sanotaan, toisen roska on toisen aarre ja arvostelut ovat vain kirjoittajansa subjektiivisia kokemuksia, eivät absoluuttisia totuuksia.

Toisaalta ”turha” tuntuu adjektiivina olevan yksi kriitikoiden suosikeista, ja viljeltiinhän sitä taannoin myös uudesta Tuntemattomasta sotilaasta, joka oli kaikkea muuta kuin turha – se oli nimenomaan tarpeellinen nuoremmille sukupolville.

Mikä lopulta määrittää jonkin teoksen turhaksi? Jos jokin on turha siksi, että se on jo kertaalleen nähty, on myös Peter Jacksonin ohjaama Taru sormusten herrasta -trilogia turha, koska ohjasihan Timo Torikka jo 1990-luvun alussa noihin kirjoihin ja Hobittiin perustuvan tv-sarjan.

Turha voi kuitenkin olla teos, joka ei tuo katsojalleen tai kokijalleen kerta kaikkiaan mitään uutta, mihin kuvaukseen uusi Leijonakuningas ei mielestäni sovi sitten millään.

Moni halveksuu ymmärrettävistäkin syistä Disneyn uudelleenfilmatisointi-innostusta varmaankin siksi, että sillä rahastetaan, mutta myös siksi, että uusintaversioiden pelätään olevan jonkinlaisia pyhäinhäväistyksiä alkuperäisille tekeleille. Tämäkin tuli pari vuotta sitten esille useasti ihmisille niin kovin merkityksellisen Tuntemattoman sotilaan tapauksessa, jossa monille Edvin Laineen versio on ainoa oikea – se oli näille henkilöille aikansa tekele ja sisälsi sellaisia tunnelatauksia, joita uusi versio ei 2010-luvun maailmantilassa voi saavuttaa.

Olen kuitenkin käynyt katsomassa melkein kaikki Disneyn uusintaversiot juuri siksi, että en ole saanut tarpeekseni alkuperäisistä aikansa tekeleistä ja olen halunnut kokea tarinat vielä kerran uudella tavalla, minkä vuoksi ne eivät mielestäni voi olla turhia. Ne avaavat nostalgisen ikkunan lapsuuteen ja tuttuihin ja turvallisiin tarinoihin, ja ehkä live action -versioina sallivat aikuistenkin katsella tuttuja tarinoita paremmalla omallatunnolla  –  vaikka eihän ihminen ole ikinä liian vanha katsomaan piirrettyjä.

Kommentoi

Hae Heilistä