Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Jentta Ilanmaa

Takaisin satulaan

Hyppäsin hevosen selkään parinkymmenen käytännössä ratsastamattoman vuoden jälkeen.

Koska asiat pitää tehdä joko täysillä tai ei ollenkaan, ilmoittauduin saman tien 25 kilometrin maastoratsastusvaellukselle.

Pikkuisen etukäteen arvelutti niin vatsalihasten kuin sisäreisilihastenkin pitävyys. Kokemuksesta tiedän, että sen jälkeen kun niistä loppuu jerkku, muuttuu hevosen liikkeitä myötäilevä istunta epämääräiseksi ja epämiellyttäväksi pomppimiseksi eikä siinä vaiheessa voida puhua enää varsinaisesti ratsastamisesta.

Nuoruudessaan paljon ratsastaneella ei voinut olla käymättä mielessä myös se seikka, että hevosmiestaidoilla voi niilläkin olla jonkinlainen erääntymispäivä.

Hyvin pitivät vatsa, reidet ja persus, ja yhteispeli hevosen kanssa sujui mainiosti. Todennäköisesti istuin ratsuni selässä naama leveässä virneessä koko matkan alusta loppuun.

Kavioiden kumistessa, keinuvaa laukkaa lasetellessa sadattelin tosin hiljaa mielessäni, että miksi, oi miksi en noussut takaisin satulaan jo monta, monta vuotta aikaisemmin.

Vähän sama kävi muutama vuosi sitten laskettelun kanssa.

Rempulapolvea paikannut kirurgi totesi aikanaan parikymppiselle potilaalleen, että se on sitten tämän tytön laskettelut lasketeltu ja ohjeisti pysymään poissa rinteestä. Ikuisesti.

Seuraavat pari vuosikymmentä tiirustelin sitten muljukinttuni kanssa mäessä hurvittelevia kavereita ja perheenjäseniä rinnebaarin ikkunan takaa minttukaakaota mielipahaani lipittäen.

Kunnes muutama vuosi sitten Rukalla sain tarpeekseni – minttukaakaosta ja murtsikoista – vedin skimbat jalkaan ja painuin sekundapolveni kanssa uhmakkaasti rinteeseen.

Ei mitään ongelmaa. Omaksi ja tumpeloäitiä häpeämään valmistautuneiden perheenjäsenten hämmästykseksi sujauttelin rinteet alas kaikin puolin mallikkaasti.

Ja kirosin hölmöyttäni – ja vähän sitä kirurgiakin –  joka oli pitänyt minut poissa mäestä ihan liian kauan.

Tällä tarinalla on opetus.

Jostain syystä olin mieltänyt, että ratsastusta ei kannata aloittaa uudelleen, koska kiireisellä perheenäidillä ei ole aikaa ja mahdollisuutta ratsastaa vähintään sitä kolmea kertaa viikossa, jonka aikanaan katsoin tarpeelliseksi kehittyäkseni lajissa.

Miksi en tullut ajatelleeksi, että tässä iässä ratsastajana kehittymisellä ei ole enää mitään väliä ja jotain voi tehdä ihan vain sen takia, että nauttii siitä –  en voi käsittää.

Laskettelun kohdalla en taas tullut ajatelleeksi, että keski-ikäisen ja lapsen ja nuoren tavassa laskea on jonkinsorttinen ero. Enää polven ei tarvitse kestää kavereiden kanssa kilpaa laskettuja mutkittelevia metsäreittejä, puuhun törmäilyjä ja hyppyreitä, riittää, että se pitää rauhallisen sujauttelun ylhäältä alas.

Siispä: keski-ikäinen, jos haluat tehdä jotain, tee se. Se joko onnistuu tai ei.

Aikaa ei ole enää turhaan hannailuun.

Kommentoi

Hae Heilistä