Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Aimo Salonen

Tahdotko sinä ihan oikeasti rakastaa?

Asiahan ei minulle kuulu, mutta niin paljon naapuripöydästä kuultu kommentti särähti korvaan, että kolumniksi asti tuo jäi muhimaan.

Nuori mies oli menossa naimisiin. Kävi ilmi, että sulhanen ei usko Jumalaan.

–  Ei se minun juttuni ole, mutta pidän sen omana tietonani ja olen kirkon jäsen, koska morsiamelleni se on iso juttu, ja hän haluaa kirkkohäät, sulhanen sanoi.

Tuossa oli tosi monta pysäyttävää asiaa.

Ateistin ja uskovaisen suhde voi toimia upeasti ja toimiikin, niin paljon siitä on esimerkkejä.

Salailuja sisältävä suhde sen sijaan ei toimi. Se, uskooko ihminen Jumalaan vai ei, on niin iso asia, että avoimesti tuosta pitää puhua. Jos suhde kaatuu siihen, että toisella on niin sanotusti väärä mielipide, niin sitten se kaatuu  –  ennemmin tai myöhemmin.

Voi olla, että suhde kestää, vaikka toisen ateismi paljastuukin vasta papin amenen jälkeen, mutta jo se, että koko elämän mittaiselle matkalle ollaan lähdössä laskelmoimalla, mitä kannattaa kertoa ja mitä ei, on huono merkki.

Parisuhde on tosi vaikea taitolaji.

Toista pitää tukea, mutta tukeminen ei saa mennä niin pitkälle, että alkaa elää toisen ehdoilla ja hukkaa itsensä. Rehellinen pitää olla, mutta rehellisyyden nimissä ei pitäisi töksäyttää mitä tahansa loukkaavaa.

Joskus väistämättä loukataankin, ja silloin on anteeksipyynnön paikka. Anteeksi taas ei ole hyvä pyytää silloin, jos on tunne, että oikeasti ei ole anteeksi pyydettävää.

Silloin on riitettävä, että pahoittelee toiselle aiheuttamaansa mielipahaa ja halaa.

Kirkkohäiden järjestäminen muuten ei vaadi sitä, että molemmat ovat kirkon jäseniä.

Itse menin aikoinani naimisiin maistraatissa, koska morsian ei kuulunut kirkkoon. Varsinainen hääpäivä oli vihkimistä seurannut päivä, jolloin astelimme frakissa ja valkoisessa morsiuspuvussa papin eteen hakemaan kirkon siunauksen. Kaava oli lähes sama kuin vihkimisessä, ainoa poikkeus oli papin esittämän kysymyksen sanamuotoilussa.

Sen sijaan, että pappi olisi kysynyt, tahdotko ottaa, hän kysyi, tahdotko avioliitossasi, jonka olet solminut, rakastaa ja kunnioittaa aina kuolemaan saakka.

Se muuten on maailmankatsomuksesta riippumatta pohtimisen arvoinen kysymys: Tahdotko rakastaa ja kunnioittaa?

Tosissaan jos sen lupauksen antaa, rakastaminen tai ainakin kunnioittaminen jatkuu vielä siinäkin tapauksessa, että pari huomaa, että ei me sittenkään oltu riittävän sopivia toisillemme.

Kerran annettu lupaus kestäköön, vaikka suhde päättyisikin.

Kommentoi

Hae Heilistä