Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Jussi Hyvärinen

Mielen muuttamisen taito

Joskus ammoin käymälläni puheviestinnän kurssilla annettiin muun opin ohella ohjeita small talkiin eli suomeksi leppoisaan jutusteluun.

Sitä tarvitaan esimerkiksi silloin, kun kohdataan joku tuntematon bussipysäkillä tai lounaspöydässä ja halutaan välttää kiusaantunut hiljaisuus.

Ohjeiden mukaan small talkiin pitää valita jokin mahdollisimman neutraali puheenaihe, joka ei aiheuta tarpeettomia jännitteitä ja erimielisyyttä. Tällöin ehdottoman vältettäviä aiheita on kaksi: uskonto ja politiikka.

Turvallisin puheenaihe on puolestaan sää, josta voi aina vaihtaa sanan, pari ilman pelkoa sanaharkkaan ajautumisesta.

Monista asioista meillä on vakiintunut mielipide, josta emme hevin ole valmiita luopumaan.

Temperamentista riippuu, kuinka avoimesti ilmaisemme mielipiteemme: toiset nauttivat väittelystä, toisia se ahdistaa ja uuvuttaa.

Jälkimmäiset ovat oppineet jo ennakolta välttelemään puheenaiheita, jotka voivat aiheuttaa erimielisyyttä, ja keskustelun ajautuessa väittelyn puolelle heille tulee kiire heittää jokin sovitteleva kommentti: voihan asia olla näinkin, mutta itse olen ajatellut sen näin, ja kukapa näitä lopulta tarkalleen tietää.

Alttius mielipiteen ilmaisemiseen riippuu myös siitä, kuinka tuttuja ollaan. Läheisten kesken on helpompi olla eri mieltä ja väitellä kipakastikin, kun voi luottaa siihen, ettei tässä ihan hevillä välirikkoon jouduta.

Jokainen internetin keskustelupalstoihin tutustunut on nähnyt, miten ihmeellisesti verkkoympäristö saa muuten hiljaisen ja sävyisän suomalaisen riehaantumaan ja ampumaan kovilla kaikkia, jotka rohkenevat olla eri mieltä hänen kanssaan.

Nimimerkkien takana kaikista estoista vapautuneet kasvottomat keskustelijat härnäävät, pilkkaavat ja solvaavat eri mieltä olevia niin, että sivullista hirvittää.

Anonyymiydestä luopuminenkaan ei näytä auttavan asiaa: sosiaalisessa mediassa esiinnytään omalla nimellä, mutta sielläkin käydään Facebook-sotia ja Twitter-taisteluita, ryhmittäydytään yhä tiiviimmin samanmielisten joukkoon ja vedetään kunnon hajurakoa niihin, jotka ajattelevat toisin.

Esimerkki mielipiteet jakavasta puheenaiheesta voisi olla vaikkapa Suomen jäsenyys EU:n yhteisvaluutta eurossa. Sinänsä tästä aiheesta voisi käydä rauhallisesti asiapitoista keskustelua ja pohtia, onko valuuttaliiton jäsenyys enemmän hyödyksi vai haitaksi maallemme, ja yhdessä talouslukuja ja tilastotietoja tarkastellen päätyä kaikkia tyydyttävään lopputulemaan.

Mutta eipä onnistu! Leimakirveet alkavat heilua nopeasti.

Toisesta tulee impivaaralainen menneisyyden haikailija, jonka mielestä Kekkosen aikana kaikki oli paremmin, toisesta Brysselin talutusnuorassa oleva euroeliitin hännystelijä. Tarkoitus olisi kuitenkin puhua asiasta eikä sijoittaa toista ennalta määrättyyn lokeroon, jota voi omasta poterostaan käsin tulittaa tyytyväisenä omaan oikeassa olemiseensa.

Kun keskustelu yltyy väittelyksi, kumpikin osapuoli koettaa saada toisen luopumaan omasta kannastaan ja vakuuttuneeksi siitä, että juuri minun mielipiteeni on oikea. Kyllähän se tuntuu kieltämättä makealle panna toiselle jauhot suuhun.

Mutta mitä teen silloin, kun huomaan jääväni tappiolle oman mielipiteeni kanssa? Hirtynkö mielipiteeseeni ja alan ärtyneenä jankata yhä tunteenomaisempia perusteluita näkökannoille, jotka tosiseikkojen valossa ovat tuomittuja häviämään?

Näin käy valitettavan helposti. Paljon vaikeampi on sanoa: ”Se, mitä kerroit, toi minulle uuden näkökulman asiaan. Minun täytyy miettiä tätä.” Tai jopa: ”Nyt näen asian uusin silmin ja huomaan olleeni väärässä. Kiitos, että valaisit asiaa minulle!”

Tärkeää on seisoa omien kantojensa takana, mutta tyhmää juuttua niihin jääräpäisesti. On syytä siis opetella mielensä muuttamisen taitoa silloin, kun se on aiheellista.

Ensimmäinen askel on luopua ajatuksesta, että olisi jotenkin häpeällistä myöntää olleensa väärässä ja toisen olevan oikeassa. On työlästä myöntää: ajattelin kyllä aiemmin näin, mutta nyt, asiaa tarkemmin pohdittuani, olen muuttanut mielipidettäni.

On kuitenkin opettavaista, jos sen silloin tällöin joutuu tekemään.

Kommentoi

Hae Heilistä