Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Helen Hyttinen

Härkää sarvista, digiummikko

Bongasin Karjalaisen (11.7.2019) tekstaripalstalta viestin, jossa median syytettiin olevan ”tämän nettihullutuksen takana”. Tekstiviestin lähettäjä oli tuohtunut siitä, että mediatalot ohjaavat lukijoita tutustumaan verkkosisältöihin, sillä kaikilla ei joko ole nettiä käytössään tai taitoja sen käyttämiseen. Kommentoija oli vakuuttunut siitä, ettei digitaidoton myöskään tule ikinä oppimaan.

Lähipiirissäni tietotekniset taidot vaihtelevat suuresti, riippuen iästä ja ammattitaustasta. Osa nyt eläkeikäisistä käytti tietokonetta ja nettiä työurallaan jatkuvasti, toisille tällaista osaamista ei ole sattunut kertymään.

Oma ikäluokkani kasvoi netin aikakaudella, joten voin vain yrittää parhaani mukaan ymmärtää iäkkäiden ihmisten vaikeuksia päästä asiasta jyvälle. Olenkin toiminut kykyjeni mukaan IT-tukihenkilönä silloin, kun joku läheinen on apua kaivannut.

Kaikilla ei ole osaavia lähimmäisiä auttamassa, mutta onneksi saatavilla on maksutonta digitukea. Joensuussa apua saa esimerkiksi Kansalaistalosta.

Kynnys lähteä digiummikkona jonkun tuntemattoman neuvottavaksi voi olla korkea, mutta syytä ahdistukseen tai nolostumiseen ei ole. Voin vakuuttaa, ettei haittaa vaikka saman asian joutuu neuvomaan useaan otteeseen.

Ei siis pidä arastella, vaan pyytää rohkeasti apua keltä tahansa tutulta tai tuntemattomalta, joka osaa neuvoa.

Avun saamisen lisäksi tärkeintä on mielestäni asenne, ja siksi olen tekstarin lähettäjän kanssa eri mieltä oppimisen mahdottomuudesta.

Haluan nostaa esimerkiksi seitsemänkymppisen tätini, joka on opetellut käyttämään älypuhelinta, läppäriä ja tablettia, ilman työelämässä kerrytettyä digikokemusta. Opettelu alkoi eläkeiässä hänen oman mielenkiintonsa pohjalta, mistä olen aika ylpeä.

Veljeni ja minun avustuksella tätini oppi muun muassa sähköpostin, nettishoppailun ja WhatsAppin salat.

Oppia voi, jos haluaa, mutta mistä kumpuaa ihmisen haluttomuus opetella? Kyse voi olla puhtaasta jääräpäisyydestä, tai sitten tottumattomuudesta juontuvasta pelosta.

Osaamattomuuden tunnustaminen ja neuvottavana oleminen voi olla kova paikka, jos itsetunto ei ole kohdallaan. Huono itsetunto vaikuttaa minusta lähestulkoon kansantaudilta, mikä ehkä on suomalaisille tyypillisen vaatimattomuuden kääntöpuoli.

Monelle on helpompaa sivuuttaa tuntematon asia hullutuksena kuin myöntää olevansa vain ihminen. Se on sääli, sillä oppimisen ilo on yksi elämän suurimpia iloja.

Ei kukaan ole seppä syntyessään, mutta pelon ei pidä antaa estää uuden opettelemista. Rohkeus tuo mukanaan paitsi lukuisia ahaa-elämyksiä, myös ihan uusia ilonaiheita.

Kieltäytyminenkään kun ei pysäytä kehitystä; sehän nähtiin jo luku- ja kirjoitustaidon yleistymisessä.

Kommentoi

Hae Heilistä