Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Cirsti

Pitääkö tunnustaa jos pettää?

Maailmassa on paljon suuria kysymyksiä kuten Higgsin bosoni ja se, miksei Paavo Väyrynen älyä lopettaa.

Suurin kaikista on kuitenkin otsikossa mainittu. Pitääkö vaiko eikö?

Ihmiset ovat parisuhteissaan erittäin uskottomia. Finnsex-tutkimuksessa havaittiin, että jopa “hyvin onnellisissa” liitoissa elävistä miehistä kymmenen ja naisista viisi prosenttia on ollut uskoton. Onnettomissa liitoissa luku on 40.

On siis hyvin todennäköistä, että sinä, naapurisi tai puolisosi on joskus ollut sinulle uskoton tai vähintäänkin sitä miettinyt. Nuorison edustajat (eli alle 35-vuotiaat ihmiset, toim. huom.) ovat jopa rakennelleet sellaisia käsitteitä kuin “mikropettäminen”, joka ei siis nimestään huolimatta liity mikroaaltouuneihin vaan siihen, että myös flirtti työkaverin kanssa tai chattaaminen somessa voi olla “pettämistä”.

Useimmiten pettämisestä jäädään kiinni eikä tunnusteta sitä. Eräs entiseni itse antoi minulle kännykkänsä käteen, jotta soittaisin erään puhelun, eikä tajunnut että siitä lävähtää nenäni eteen hänen hempeä kirjeenvaihtonsa toisen naisen kanssa. “Minun piti ainoastaan mennä makutuomariksi alusvaateostoksille!” hän selitteli.

Toinen tapa suoriutua on sitten kertoa itse. Se voi tapahtua tilanteessa, jossa valehtelu on vienyt asianosaisen jo niin hankalaan umpikujaan, ettei jäljelle jää kuin totuus. Tai sitten asiasta voi kertoa oma-aloitteisesti. Eräs aviossa oleva ystäväni ajatteli ovelasti, että kertomalla vaimolle rakastajattaresta vaimo haluaa eron ja mies pääsee setvimästä vaikeaa asiaa. Yllätys yllätys, vaimo ei halunnut eroa ja mies oli kahta kauheammassa lirissä.

Kolmas tapa hoitaa koko asia on tunnustaa, että joskus tekee mieli vierasta ja keskustella tilanteet läpi etukäteen. Onko siihen lupa? Ja jos on, millainen? Hiljainen hyväksyntä vai hyvin avoin asioista sopiminen? Kaikenlaista näkee. Tämä kolmas tapa on kaikista harvinaisin, koska ihminen usein ajattelee ettei halua toista loukata  –  yllättävän harva ajattelee sitä, millä tavalla tulee loukanneeksi sitten sillä uskottomuudella. Kolmannen tien löytäneet parit ovat kuitenkin nähdäkseni onnellisempia kuin ne, joiden olohuoneessa uskottomuus elää näkymättömänä virtahepona.

Entä sitten itse kysymys?

Uskottomuuden ongelma on se, että se tulee parisuhteeseen. Kertoi tai ei, se jää ihmisten väliin kuin ajoittain aktivoituva tauti. Jos siitä jäädään kiinni, sitä käytetään riidoissa ja muille ihmiselle puolisoa paneteltaessa kätevänä lyömäaseena. Sen takia olisi parempi, että uskottomuuteen ei tarvitsisi ryhtyä.

Kovin moni kuitenkin ryhtyy. Ja vastaus kysymykseen on ei. Jos ainoa syy on oma huono omatunto tai se, että haluaa vaihtaa kumppania ja tehdä sen loukkaavimmalla mahdollisella tavalla, ei uskottomuudesta kannata kertoa.

Jos sen sijaan haluaa aidosti korjata oman suhteensa ja tietää, että kertomatta jättäminen jää suhteeseen haavaksi – silloin kertominen kannattaa.

Kommentoi

Hae Heilistä