Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Helen Hyttinen

Kahdenkympin kriisi

Parikymppisen ihmisen asema yhteiskunnassa on vähintäänkin hämmentävä. Sitä asuu omillaan ja yrittää hallita omaa talouttaan ja tekemisiään, muttei koe kuuluvansa oikein mihinkään. Pihalla ollaan melkein kaikesta, mutta siitä ei saisi jäädä kiinni, ainakaan omille vanhemmille tai potentiaalisille työnantajille. ”Fake it ’til you make it” lieneekin kaksikymppisen ajankohtaisin motto.

Elämän virrassa milleniaali on vähän kuin soutaja ilman airoja. On sillä vene ja hyvässä lykyssä äyskärikin, mutta eteenpäin kauhotaan käsin eli omin, alkeellisin avuin. Joskus huovataan reilusti tulosuuntaan tai pyöritään ympyrää loputtomalta tuntuva aika. Samaan aikaan veneen perässä kuumottelee hai, eli tässä tapauksessa kaikkien kaksikymppisten kauhu, Kansaneläkelaitos. Vaikka suuntakin on usein hukassa, pitäisi matkassa edistyä nopeasti. Kela-haita ei kiinnosta, väsyvätkö airojen virkaa toimittavat kädet tai iskeekö matkapahoinvointi. Kaiken hyvän lisäksi jotkut kanssaräpiköijät keksivät vertailla muiden edistymistä omaansa, missä ei taas ole mitään järkeä. Kauhominen käy onneksi kevyemmin, jos samassa veneessä on hyvä kaveri mukana. Ja sitten työelämään päästyä, kun on varaa, voi ostaa ne airotkin.

Yhteiskunta odottaa nuoren aikuisen suoriutuvan ja löytävän paikkansa, mutta missä se paikka on? Muiden aikuisten joukossa parikymppiset ovat junnuja, jotka eivät tiedä vielä elämästä tai mistään muustakaan mitään, ja lapset saattavat erehtyä luulemaan meitä oikeasti aikuisiksi. Teinien silmään kaksikymppisten elämä näyttää ehkä päällepäin kivalta: Ei ole vanhempia käskemässä, saa valvoa, bilettää ja mennä, miten tahtoo. Todellisuudessa opiskelurientoihinkin vähän väsyy, kun uutuudenviehätys katoaa, ja yöt valvotaan esseitä naputtaen ja opintopisteitä laskien. Menemisiä taas rajoittavat työt, jos haluaa esimerkiksi syödä kesäisinkin. Milleniaalin tajunnassa jyskyttää myös tieto siitä, ettei itse tule enää koskaan olemaan 17-vuotias, ja siitäkös saa kriisin kehitettyä.

Nuoruudessa on toki hyvätkin puolensa. Sitä oppii nopeasti ja paljon uutta, kun on pakko. Oppii muun muassa sen, että pakko on paras motivaattori. Opiskelut ja työt tuovat mukanaan mahtavia, uusia ihmisiä ja mahdollisesti myös uusia maisemia, jotka saattavat tulla jäädäkseen. Elämä voi olla parhaimmillaan parikymppisenä, kun kaikki on uutta eikä mihinkään ole vielä ehtinyt perin pohjin leipiintyä. Vaikka tuntuu, että kaksikymppiseltä odotetaan paljon, ei kukaan kauheasti ylläty, jos et sitten osaakaan juuri mitään. Ja jos satutkin osaamaan kertaheitolla, saatat tehdä pysyvän vaikutuksen. Myös tieto siitä, että samassa suossa soutajia on paljon, antaa vertaistukea ja valaa uskoa tulevaisuuteen. Kyllä tästä selvitään.

Kommentoi

Hae Heilistä