Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Matti Torvinen

Työttömyys pysyy

Keväällä 1990 Suomessa oli työttömiä vielä alle sata tuhatta. Pelättiin tulevan hirmuisen työvoimapulan, kun esimerkiksi kaikki hoitajat muuttaisivat Etelä-Suomeen. Toisin kuitenkin kävi. Jo helmikuussa 1991 työttömiä oli 180 000, ja marraskuussa yli kolmesataa tuhatta.

Työttömyydestä on moneksi, joskus se on hirviö, jota nujerretaan, se on toimiva subjekti, se nousee ja laskee ihan itsestään. Enimmillään Suomessa oli 1990-luvun puolivälissä yli puoli miljoonaa työtöntä.

Työttömyys on myös kilpailu. Joskus Pohjois-Karjalan työttömyysaste pääsi putoamaan perinteiseltä kolmannelta sijalta viidenneksi. Vuoden 1991 lopulla uutisoitiin työttömyyden myös nousseen eurotasolle. Emme vielä silloin olleet unionin jäseniä, joten eipä ainakaan työttömyysaste ollut esteenä jäseneksi pääsylle.

Usein työttömät ovat tekemisen kohteita. Heitä aktivoidaan, heitä patistellaan. Päättäjät esittelevät hyviä suunnitelmia. Televisio on mukana päättäjien utopioissa, uusia kysymyksiä keksitään: Entä jos työttömät patistelusta huolimatta eivät hakeudu töihin? Entä kohtaanto-ongelma?

Totta kai on oltava avoimia työpaikkoja. Niitä on aina sekä täystyöllisyyden että massatyöttömyyden aikaan. Avoimeen työpaikkaan pääsee useimmiten sellainen hakija, jolla on jo työ. Hänen tilalleen ruvetaan taas hakemaan uutta.

Jos työtön vahingossa kutsutaan haastatteluun, häneltä kysellään, miksi olet työtön. Oletko hakenut töitä? Oletko päässyt haastatteluihin? Miksihän sinua ei ole koskaan valittu? Vastaus on yksinkertainen: ei tarvitse olla kuin yksi minua parempi hakija. Usein hän on nuorempi ja pätevämpi.

Työttömyys on vanha asia.

Minulla on kokemusta sekä työttömyydestä että työnhakukurssien opettajana ja opiskelijana olosta. Keväällä 1994 olin ensimmäistä kertaa koulutukseen ja työelämään ohjaavan kurssin vetäjänä Ylä-Savossa. Kaikki opiskelijat olivat ansiosidonnaiselta päivärahalta pudonneita pitkäaikaistyöttömiä. Asia oli koulullekin uusi, sillä siihen asti työvoimapoliittinen koulutus oli keskittynyt asiaan erikoistuneisiin kurssikeskuksiin.

Ensimmäinen havaintoni oli, että kurssilaiset jäivät tauon ajaksi luokkaan. Kun minulla oli tunteja koulun varsinaisille opiskelijoille, niin nämä olivat käytävällä menossa kahvioon jo eiköhän-sanalla, kun sanoin, että eiköhän pidetä tauko.

Pitkäaikaistyöttömillä ei ollut rahaa kahviin ja pullaan, puhumattakaan lämpimästä ateriasta. Kelan rahoista piti jäädä perheellekin ja niinpä termospullo sekä eväspalaset oli paras ratkaisu.

Ja näin asia on edelleen.

Nyt päättäjät toistelevat luoneensa toista sataa tuhatta uutta työpaikkaa. Hyvin harva pahoittelee sitä, että edelleen on satoja tuhansia työttömiä. Aktiivimallia puolustetaan.

Entäpä jos koulutettaisiin työvoimaa aloille, joilla sitä tarvitaan? Ja kun on koulutettu ammattimiehiksi tai -naisiksi, maksetaan työstä palkkaa, jolla oikeasti tulee toimeen. Lopetetaan ammatillisen koulutuksen alasajo.

Jaksamista vaan kaikille niille oikeille työpaikkojen luojille!

Kommentoi

Hae Heilistä