Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Vappuja

Lapsenelämäni ensimmäinen Vappu ei ollut kevään juhlapäivä vaan omalaatuinen naisihminen. Vapun näki usein mamman mökin keinutuolissa puikkoja kilisyttämässä. Hän kutoi joko ruosteenruskeaa tai beigenväristä myssyä. Kun ruosteenruskea tuli valmiiksi, aloitettiin beigenvärinen, kun se valmistui, ruosteenruskea purettiin kerälle ja aloitettiin uudestaan.

Vappu puhui paljon, hän nimittäin toisti sanasta sanaan sen, mitä joku muu oli juuri sanonut. Muisti oli hyvä: hän luetteli kuin vettä vain mamman 16 lapsenlapsen kaikki nimet. Hän oli köyhä ja aina nälkäinen, kierteli päivittäin niissä muutamassa talossa, joiden emännät olivat hänelle kilttejä.

Mamman mökissä sai aina kahvia ja voitaleipää. Vapun elämästä kerrottiin kaikenlaista, toiset väittivät, että hän on varakkaasta kodista ja ylioppilas, jonka väkivaltainen mies on rusikoinut järjiltään, mutta eivät sitä kaikki uskoneet. Hullu mikä hullu.

Vappuna muistan aina Vapun ja hänen tötterömyssynsä.

Meillä juhlittiin Vappua kevään juhlana aina, vaikka elettiin niukkaa aikaa. Tehtiin kotisimaa, ja kaupasta ostettiin viisi tippaleipää, jokaiselle yksi. Vapunpäivänä lähdettiin keskustaan, äiti hiekanruskeassa kävelypuvussa ja päässä kellastunut ylioppilaslakki vuodelta 1930. Isä vaihtoi pussihousut pukuun ja kauluspaitaan, ruskeat saappaat lankattuihin nauhakenkiin, ja kävelykeppi piti olla.

Tytöillä oli kretonkimekot ja poplarit, mutta ainainen kiista syntyi polvisukista, nehän piti olla, vaikka olisi satanut ämmiä äkeet kaulassa. Tytöillä oli vappuhuiska ja itse puhallettu ilmapallo, joka illalla olisi pelkkä kuminriekale.

Käveltiin yhteiskoululle. Sen kiviportailla mieskuoro vetäisi kanttorin johdolla leivoset ilmassa leikkiä lyömään ja muita lauluja. Konsertin jälkeen käveltiin torille katsomaan, kun työläiset marssivat plakaatteineen. Kulkue oli ihan loputon. Pidäteltiin pissaa jalat ristissä, kotipihalle päästyä juostiin kilpaa ulkohuussiin. Ja lopulta päästiin itse asiaan: simaan ja tippaleipiin.

Vaatimattomista lapsuuden vapuista jäi herkät muistot. Samaa ei voi sanoa nuoruuden kosteista vappubileistä. Ne olivat usein tekoiloa, tuli riitoja, jopa välien katkeamisia, ulkona oli kylmää ja tylsää, ravintolalounaat liian kalliita opiskelijan kukkarolle. Ylioppilaslakkikin minulta on tuhottu vapputaiston tuoksinassa, kun poliittisesti valveutunut runoilija repi lyyran, pani tilalle Leniniä lapsena esittävän rintanapin ja suihkutti samettiin punaista maalia.

Myönteisimmät ovat muistot vasemmistolaisen kulttuuriyhdistys Kiilan vappulounailta. Tuolloin 1960- ja 1970-luvulla Kiila veti runsaasti kulttuuriväkeä ja toimi erittäin aktiivisesti. Vappulounas hotelli Helsingissä oli ylisukupolvinen, siellä olivat kaikki legendat Arvo Turtiaisesta, Elvi Sinervosta ja Jarno Pennasesta ajan kirkkaimpiin nuoriin tähtiin ja heidän pieniin lapsiinsa. Käytiin fantastisia keskusteluja, viini virtasi ja laulut raikuivat, enkä muista ikinä riidanpoikastakaan syntyneen.

Vanhemmiten ei vapun juhlinta enää kiinnosta. Kaupan sima ei maistu ja tippaleivät tuppaavat murenemaan rinnuksille. Mitä nykyinen nuori polvi muuten mahtaa puuhata vappubileissä? Vieläkö raikuvat vanhat laulut? Vai istuuko porukka mykkänä ja pää painuksissa seurustelemassa oman vappuheilansa, älykännykän kanssa?

Kommentoi

Hae Heilistä