Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna-Mari Lappalainen

Arvostus kasvaa ilman pakottamistakin

Ruokahävikkiä on seurattu kouluissa aktiivisesti jo vuosikaudet, ja helmikuussa Polkka tehosti seurantaa koulujen ja päiväkotien keittiöissä entisestään Joensuun kaupungin ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi. Kuten keskiviikon 4.4.2019 Heilin sivujen 2–3 kouluruokajutusta käy ilmi, muun muassa Marjalan koulun ruokalassa hävikkiä seuraavat ”väijyt”, jotka vahtivat, ettei kenenkään lautaselle jää liikaa ruokaa. Jos ruokaa jää, lautanen on puhdistettava hyvin.

 

Noin viisitoista vuotta takaperin ollessani itse ala-asteella opettaja tarkkaili ruokalassa, ketkä heittävät ruokaa pois ja tämän jälkeen kysyi yksitellen seuraavan tunnin alussa, miksi näin oli käynyt. Yhtä oppilasta lukuun ottamatta kaikki selittivät kuin yhdestä suusta, etteivät jaksaneet syödä muutaman lusikallisen keittoannostaan loppuun.

Se yksi eli minä tokaisi suoraan, ettei pitänyt keitosta, ja olen vieläkin melko varma, että olin ainoa rehellinen asiassa. Sain opettajalta koko luokan edessä sellaisen ripityksen, että sittemmin pidin tarkasti huolen, etten heittänyt enää ruokaa pois kyseisen opettajan edessä. Toisaalta ripitys taisi kannattaa, koska jatkossa otin ruokaa niin vähän, ettei pois heittämiseen tullut edes mahdollisuutta. Samalla ruokailusta tuli kuitenkin usein epämiellyttävä rutiini koulupäivässä.

 

Sama alkoi oikeastaan jo päiväkodista, jossa piti toisinaan istua syömässä ja nieleskelemässä oksennusrefleksiä niin kauan kuin lautanen saatiin edes jotenkin tyhjempää muistuttavaksi. Usein lautasella oli näinä hetkinä kaurapuuroa, eikä liene yhteensattuma, että kaurapuuro alkoi maistua aamiaisella seuraavan kerran noin 20-vuotiaana.

Olin nirso lapsi, mutta niin lapset usein ovat. Syömään pakottaminen ja ruoan poisheittämisestä läksyttäminen opettivat ehkä kunnioittamaan ruoan rajallista määrää, mutta arvostusta kouluruokaa kohtaan ne eivät nostaneet. Syömään pakottaminen on tänä päivänä toivottavasti useimmissa paikoissa enää kaukainen ajatus, jonka sijaan ruokaa opetetaan arvostamaan muilla konsteilla, minkä lisäksi kouluruoan laatu on aidosti parantunut huomattavasti takavuosiin verrattuna.

 

Ruoan poisheittämistä väijyvät väijyt ja oman lautasen putsaaminen ruokailun jälkeen eivät kuulosta turhan pahalta menetelmältä. Lasta ei tarvitse nolata, jos ruokaa jää yli  –  olipa syy sitten nirsous tai jaksamattomuus  –  sillä arvostusta ruokaa kohtaan voi opettaa rakentavamminkin. Rangaistuksen sijasta parempana menetelmänä voisi toimia myös positiivinen lähestymistapa, jolloin fiksusta ruoan kuluttamisesta palkittaisiin.

Esimerkiksi Polkan tehostettu ruokahävikin seuranta on tärkeää työtä kokonaisuuden kannalta: jos jokainen ruokailija voisi vähentää hävikkiä edes yhden gramman ateriaa kohden, vähenisi kouluruokailuun tuotettu ruokamäärä noin tuhat kiloa vuodessa. Tämä on jälleen hyvä esimerkki myös siitä, kuinka yksittäinen ihminen voi vaikuttaa pienillä teoilla kokonaisuuteen. Tärkeintä on aloittaa.

 

 

// Juttua muokattu 4.4.2019 kello 8.41: lisätty keskiviikon Heilin päivämäärä.

Kommentoi

Hae Heilistä