Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Katoaako kirjasto viihteeseen?

Ranskassa asuva, kulttuurin saavutettavuuden asiantuntija Marcus Weisen antoi Hesarissa aika sapiskat Helsingin uudelle Oodi-kirjastolle (HS 17.3.)

Tunnustan, että ilahduin tästä ankarasta ja hyvin perustellusta kritiikistä, vaikka olenkin nähnyt Oodin vain ulkoa ja sisäpuolelta sen, mitä telkkari avajaisista näytti. Weisenin mielestä Oodi ei ole ollenkaan vuorovaikutuksessa ympäristöönsä, se ”näyttää omituisen muodottomalta avaruusalukselta, joka on laskeutunut paikalleen konevian takia”.

Kuulun niihin huolestuneisiin, joiden mielestä kirjastot ovat kehittymässä sivistyslaitoksesta viihdekeskuksen suuntaan. Meille huolestuneille kirjasto on sivistyslaitos, tiedon ja kulttuurin jakaja, lukemiseen houkuttava, ihmisen, yhteiskunnan ja maailman monipuoliseen tuntemiseen opastava, kaikille avoin, ilmainen ja hiljainen. Luova tila, joka herättää ajatuksia ja josta voi löytää sellaista, mitä ei ole etsinytkään, kuten sanoo elämäkertakirjassaan Tarja Cronberg, joka vuosituhannen alussa toimi Suomen Kirjastoseuran puheenjohtajana.
Oodissa kirjoille on omistettu vain yksi kerros, ja senkin keskelle on sijoitettu hälisevä kahvila. ”Siihen olisi yhtä hyvin sopinut uima-allas”, napauttaa Marcus Weisen, ja toteaa, että melu ei ole sama kuin demokratia. Kirjat tuntuvatkin olevan sivuseikka Oodissa, jossa on kirjoja vähemmän kuin esimerkiksi Rikhardinkadun ja Itä-Pasilan kirjastoissa. Sen sijaan kaikenlaista huvittelu-, ajankulu- ja askartelutilaa riittää.
Me joensuulaiset voimme ainakin toistaiseksi olla ylpeitä tyylipuhtaasta pääkirjastostamme, jota ei ilman Pro Kirjasto -liikkeen taistelua olisi saatu. Kaupunginjohtaja Aaro Heikkilä lykkäsi projektia aina vain eteenpäin kuntasuunnitelmassa, sillä hänen mielestään ”Kirjasto ei ole rakennus, se on lainausjärjestelmä”.

Kirjastot ovat perinteisesti tarjonneet muutakin toimintaa kuin kirjojen lainaamista: kirjailijatapaamisia, lukupiirejä, taidenäyttelyitä, tiloja matineoille ja muille tapahtumille, kaikelle sellaiselle toiminnalle, joka sopii kulttuurilaitoksen sivistyspäämääriin. On toki kiva, että kahvila on olemassa, mutta sen ei tarvitse sijaita kirjahyllyjen keskellä.
Kymmenet kirjastot ovat tulleet minulle tutuksi, mutta syvimmällä sydämessäni on pysynyt lapsuuden ajan kirjasto Loimaan kauppalassa, se elämän ensimmäinen, jonka arvokkaaseen hiljaisuuteen pääsin kuusivuotiaana, kun opin lukemaan ja sain oman kirjastokortin. Kirjastonhoitaja ja ainoa virkailija, tuikea täti, piti huolta, että hiljaa oltiin, että penskojen kädet olivat puhtaat, ja että valittu kirja oli sopiva. Jos ei tädin mielestä ollut, hän sanoi: ”Et sinä tätä lue.” Ja vilahduksessa oli kirja hänen kuninkaallisen työpöytäjärjestelmänsä uumenissa. Lainatessa hän tivasi: ”Meinaatko lukea nämä kans?” ja palauttaessa: ”Oletko lukenut nämä kans?” Auta armias, jos ei ollut. Täti olisi varmaan antanut porttikiellon loppuiäksi.
Kirjastolla oli käytössä vain yksi huone. Mutta se sijaitsi talossa, jonka toimintojen monipuolisuus hakkaa Oodin mennen tullen. Kirjaston lisäksi siinä oli viinakauppa, yleinen vessa, miesten vaatehtimo, työväenopisto, suutari, paloasema, pyykkitupa ja kauppalanjohtajan virka-asunto.
Tuula-Liina Varis

Kommentoi

Hae Heilistä