Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Anna Estola

Vapauttava suru

Olet aina suhtautunut nuivasti lemmikkien kuolemaan liittyviin muistokirjoituksiin ja niiden jakamiseen sosiaalisessa mediassa.

Samaten ehkä myös kuoleman aiheuttamaan suruun. Et voi ymmärtää miten hamsteri tai undulaatti voi opettaa mitään tai laittaa tuntemaan mitään. Lapsena on okei surra lemmikin kuolemaa, aikuisena ei. Et osaa samaistua siihen, se on vähän vaivaannuttavaa ja lapsellista.

Myös se on kiusallista, että kaikki muut tuntuvat tietävän, miltä menettäminen tuntuu, ja sinussa se aiheuttaa vain epämääräistä tyhjyyden tunnetta.

Mikä klisee onkaan, että mikään nihilismi ei voi valmistaa siihen tälliin, joka iskee, kun puhelin soi. On ensimmäinen kerta, kun todistat tilannetta, jossa kaikki perheenjäsenet itkevät yhtä aikaa.

Soittajan ääni on sellainen, että olet jo varma että joku on kuollut. Kissa.

Ensin helpotus siitä, että mummo ei vielä mennytkään. Sitten shokki.

Välittömästi soiton saatuasi käyt takaisin töihin kuin rujo tukkimies kuultuaan morsiamensa hukkuneen. Ei ole kissan kuolema syy jäädä töistä pois. Näppäimistö saa laulaa, kun suomalainen purkaa tunnemyräkkäänsä työpöytään. Sen ääressä tuijotat näyttöä lamaantuneena.

Lounaalla nieleskelet itkua kuin novellin päähenkilö. Konttorissa olet kuolla häpeästä näyttäessäsi haavoittuvaisuutesi muiden ihmisten edessä. Kaupungilla laitat aurinkolasit päähän ja leikit olevasi Elizabeth Taylor.

Surun hetkellä aivotoiminta sumenee ja harkintakyky heikkenee. Koet ihmiskunnan biologis-fysiologisen perustunteen kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan.

Suru on yksi niistä tunteista, jolloin aidosti tajuaa olevansa elossa. Tulee ostettua sellaisia asioita kuin tyynyliinoja ja mukeja, joissa on kuolleen lemmikin kuva tai kirjoiteltua sellaisia asioita, joita on pikkutyttöjen runokirjoissa ja keski-ikäisten naisten Facebook-päivityksissä, puheita enkelin siivistä, pikkukissan vaaleanpunaisesta nenänpäästä tai taivaallisista tarhoista. Istua parvekkeella, tuijottaa taivasta ja ajatella menehtyneen olevan hetken läsnä kesäauringossa.

Mikään ei tule olemaan samaa kuin ennen, yksi pieni pala koskematonta universumiasi on irronnut. ”Sehän on vain kissa” -lauseessa ”vain” tuntuu täysin irrationaaliselta partikkelilta. Sureva ei ymmärrä sellaista.

Suru vapauttaa ironiasta. Se on hetki, jolloin ei tarvitse peitellä mitään tai torjua mitään. Samalla se on ironisin asia, mitä olla saattaa. Suremme sydänkohtauksen partaalle sellaista asiaa, mikä on väistämätön ja poistumaton.

Tajutessasi tämän hetken ajan helpottaa tieto siitä, että kaikesta on joskus luovuttava. Ehkä siksi ironia on myös vapauttava asia. Se vie ajatukset muualle sellaisena hetkenä, jolloin olemme sanattomia.

Kotona valmistat ensin kupin väkevää kahvia ja sitten tilkan viiniä. Onneksi olkoon, olet ihminen ja täten tuntenut suurta surua ensimmäisen kerran elämässäsi.

Kommentoi

Hae Heilistä