Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Hanna-Mari Lappalainen

Ruokaa vai ravintoa?

Eräs taannoinen opettajani tapasi sanoa koulun ruoasta, että se on ravintoa, ei ruokaa. Olin asiasta toista mieltä. Opiskelijana ruokavalioni kotona koostui kuin koostuikin lähinnä makaronista höystettynä jauhelihalla, tonnikalalla, nakeilla tai milloin milläkin lisukkeella, joten maksoin mielelläni pari euroa siitä, että sain koulussa syödä chili con carnea tai kasvispihvejä ja sen kyljessä vielä salaattia, olkoonkin, että siihen oli ympätty eilisen ruoan jämät.

Sittemmin olen muuttunut ruoan suhteen jatkuvasti samaan aikaan sekä kriittisemmäksi että avoimemmaksi: siinä missä lapsena (kuten on tavallista) erikoisemmat mausteet ja maut, kuten sinihome- ja vuohenjuusto, chili ja sienet, olivat ällöttäviä ja pilasivat ruoan, ovat ne nyt yksiä parhaimmista lisukkeista. Toisaalta taas ravintolaruoalta tulee vaadittua  entistä enemmän, ja kaupan lihahyllyä tulee välteltyä useammin sekä lihan laadun että eettisyyden vuoksi.

Ruoka, sen terveellisyys, alkuperä ja ravintoainepitoisuus ovat alkaneet kiinnostaa sitä mukaa, kun huomaa voivansa fyysisesti paremmin syötyään hyvin ja terveellisesti.

Suurin ongelmani itse valmistettavan ruoan suhteen on kuitenkin laiskuus: asioista pitäisi ottaa selvää, ruokaa pitäisi jaksaa suunnitella kunnolla, mielellään koko viikon ruoat kerralla miettien, koska se on sekä taloudellisinta että eettisintä. Tätä muistellessa sitä alkaa miettiä, eikö pelkkä ravinto sittenkin riittäisi ruoan sijaan.

Olen aina ollut vähän sitä sorttia, että mökille ottaisin mieluummin mukaan sen kanankoipipaketin ja pullankäntyn kuin laatikollisen herkkusieniä, kaksi pakettia pekonia, kesäkurpitsaa, maissia, ananasta ja chilipestogrillijuustoa. Mökkireissua edeltävällä kauppareissulla olen ollut lähinnä mukana latistamassa tunnelmaa ja kommentoimassa, että eihän me nyt noita, hirveästi jää yli, kyllä riittää yksi paketti tuota.

Henkilönä, joka kulinarististen elämysten luomisen sijaan mieluiten töiden jälkeen yhä tuuppaa pakastethaikuution mikroon, oli alusta loppuun itse tehty elämäni ensimmäinen katkarapunuudelikeitto kuitenkin sangen palkitseva suoritus. En muistanut edes kuulleeni siitakesienistä ja kookosmaidonkin sijainti ruokakaupassa piti googlettaa, mikä ehkä kertoo tarpeeksi, mutta oppia ikä kaikki. Ja katkaravuillakin oli MSC-sertifikaatti.

Kun koti tuoksuu tuoreelta paprikalta, chililtä, korianterilta ja muilta itämaisen keittiön vivahteilta, on kaikessa rauhassa kokkailu itse asiassa erittäin mielekästä puuhaa. Ja tunnustettakoon, että olen aina pitänyt kokkausta ihailtavana taitona ja tietynlaisena osoituksena aikuisuudesta, vastuullisuudesta ja näppäryydestä.

No, sitruunaruohon kohdalla tuli kaupassa parin kiekon kiertämisen jälkeen luovutettua, joten se jäi lopputuloksesta uupumaan, mutta ensi kerralla sitten. Vuosikausien vätystelyruoanlaiton jälkeen tuo kokkaushetki poiki pienen innon kipinän, josta toivottavasti kasvaa vielä suurempikin arjen luksusta tuottava harrastus. Kyllä se ruoka vaan sittenkin on parempi vaihtoehto.

Kommentoi

Hae Heilistä