Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Jentta Ilanmaa

Sattuu...

– Eiiiiiiiiiii.... Se ON suomalainen!!!!!

–  Nöööyyyyyyy.........

Ja niin kaatui Ristomatti Hakola miesten parisprintin ankkuriosuuden viimeisessä alamäessä ja Suomi menetti todennäköisen MM-mitalin.

Meikäläisen median povaaman mahdollisen kolmen mitalin sunnuntain saldo oli nolla: Hakola kaatui, naissprinttereistä toinen sairastui, varanainen ei mitalitahtiin yltänyt ja yhdistetyn parisprintin mitalitaistelukin tyssähti varhaisessa vaiheessa liian vähäisiin metreihin mäessä.

No jaa, sattuuhan näitä.

On sattunut – siis sattunut, todella, todella sattunut – jokusen kerran aiemminkin.

Tappio Kanadalle jääkiekon MM-finaalissa vuonna 1994. Ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, kun jälkikasvu kysyi Hakolan kaatumisen jälkimainingeissa äidin pahinta tai pahimpia urheilumuistoja.

Olimme parempia, johdimme ja tuomarivirheen takia – ei puusilmä viheltänyt täysin selvää kanadalaisjäähyä – Kanada tasoittaa, vie pelin jatkoajalle ja ryöstää lopulta kauan odotetun ensimmäisen MM-kultamme rankkareilla.

Saivat koirat pelin seurauksena keskellä yötä ylimääräisen pitkän ja hiljaisen kävelylenkin Kanervalasta Noljakkaan ja takaisin. Ei naurattanut ei. Eikä naurata vieläkään.

Edelleen jääkiekko: Ruotsi-tappiot.

Näitä muistoja on kertynyt ikävän paljon: Moskova 1986 ja ”Masken” Carlsson, Helsinki 1991 ja Moskovan toisinto mutta nyt Mats Sundinin kanssa, Helsinki 2003 ja 5–1-johdon kääntyminen 5–6-tappioksi sekä Torinon olympialaisten finaalipettymys 2006.

Kylmiä väreitä aiheuttavat edelleen erityisesti Sundinin nimen mainitseminen sekä muistikuva hattutempun tehneen Teemu Selänteen epäuskoisesta ilmeestä neljän maalin johtotilanteen vaihtuessa tappioon.

Muista olen henkisesti jo koko lailla toipunut.

Ruotsi. Mikäs siinä, että hävitään paremmin pelaavalle joukkueelle, mutta että joutua totaalisesti länsinaapurin nöyryyttämäksi... Sattuu.

Juha Mieto ja sadasosa Lake Placidissa 1980.

Ei voi listata urheilupettymyksiä ilman tätä. Se perkeleenmättö, joka kuului yleensä kirosanoja lasten kuullen välttelevän isäni suusta teki kymmenvuotiaaseen vähintään yhtä suuren vaikutuksen kuin ällistyttävä sadasosan häviökin.

Ikimuistettavammaksi tilanteen teki vielä mustavalkoinen televisiomme, joka tällä kriisihetkellä päätti taas alkaa säröillä ja siihen sopivassa mielentilassa ollut perheenpää, joka paukutti nyrkillä toosan kantta ja ilmoitti, että ”Jumaliste, nyt loppui tämän romun kanssa tappeleminen. Takit päälle tytöt, nyt lähdetään ostamaan väritelkkari.”

Ja niin me tehtiin.

Kommentoi

Hae Heilistä