Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Eino Maironiemi

Kulttuurin suurtekoja

Kulttuurin suurteot eivät aina kuulu mahtaville instituutioille, korkeasti koulutetuille oppineille tai vallaltansa suurille väkimiehille. Poikkeusoloissa asialleen omistautuneet valppaat kansalaiset tekevät tekoja, joilla on kansallista merkitystä sivistykselle ja kulttuurille.

Heitä ei muisteta.

WSOY päätti viime vuoden lopulla siivota arkistoaan ja myydä ylimääräiset kirjat pois viereksimästä. Ylimääräiset kirjat päätyvät yleensä makkeliksi.

Antikvaaristen kirjakauppojen Punaisen, Vihreän ja Oranssin Planeetan omistaja, kirjailija Elmeri Vehkala huomasi oitis, kuinka pitkälle olivat ulottuneet kaikkivaltiaan kustantajan toimet.

Hän osti 29 eurolavallista, 789 laatikollista antikvaarisia kirjoja. Koko WSOY:n historian eli 140 vuoden ajalta, täydessä arkistokunnossa.

Hän arvioi, että kirjoja mahtaa olla 35 000 – 40 000 kappaletta.

”Ostin, kun ne olivat siinä. Erässä on kaikenlaista, mitä WSOY on toimintansa aikana kustantanut tai painattanut, mainoslehtisistä tieto- ja kaunokirjoihin.”

Vehkala totesi, että kirjojen myymiseen saattaa kulahtaa muutama vuosi. ”Onneksemme näistä saa sitä enemmän rahaa, mitä vitkallisemmin ne myydään. Koetamme olla oikein hitaita.”

Vehkalalla on Suomen kirjallisessa historiassa harvoja vertaisia. Etsimättä tulee mieleen Matti Pohto.

Turkulaisilla, kuten muillakin tomppeleilla, oli ennen vanhaan tapana rakentaa kaupunkinsa puusta niin tiheästi, että ne lyhyin väliajoin roihahtivat tulena taivaalle.

Turun palo 1827 oli erityisen tuhoisa. Silloin paloivat myös Akatemian kirjaston kaikki noin 4  000 suomenkielistä kirjaa. Lisäksi paloivat luettelot, joissa kerrottiin, mitä tässä maassa oli kansankielellä kansiin viety.

Toista kokoelmaa ei ollut.

”Mitäs hittoa me nyt sitten teemme”, aprikoivat Suomen oppineet kirjaviisaat.

Kirjastonhoitaja Pipping sai uudessa työpaikassaan Aleksanterin yliopistossa aikamoisen tehtävän: kerätä kokoelma uudelleen.

Hän otti yhteyttä moniin Suomen sivistyneisiin, esimerkiksi pappismiehiin. Joutuipa kirje Isonkyrön kirkkoherra Hällforsinkin kouriin. Hän raportoi Pippingille, että täälläpäin on yksi äijänkuvatus; Kirja-Matiksi sanottu, joka tietää kirjoista paljon ja runsaasti hänellä niitä on. Ei hän oikeastansa täällä asu, koska on kulkuri ja maakiertäjä, mutta poikkeilee aika ajoin.

Pohtoa kutsuttiin kirja-Matiksi, se oli silkkaa ivapuhetta. Hän oli köyhien ihmisten lapsi, joka elätti itsensä kerjäläisenä, kiertävänä kirjansitojana ja kirjojen kaupitsijana.

Joka tapauksessa hän sai Pippingin huolista tiedon.

Pohto käveli 400 kilometriä Isostakyröstä Helsinkiin, jonne ehti elokuussa 1847.

Pipping ei juuri osannut suomea, Pohto, pelkän rippikoulun käynyt mies, ei osannut sanaakaan ruotsia. Niinpä miehet tulivat mainiosti juttuun keskenään, koska arvostivat kirjoja ja tiesivät niistä paljon.

Pipping värväsi Pohton keruutöihin ja niin kävi, että noin 10 vuotta Pohto kiersi maata ja juoksi tuhoutuneen Fennica-kokoelman lähes kokonaan takaisin.

Tätä metodia kutsutaan humanistisissa tieteissä ”perseeltään nousemiseksi”.

Matti Pohto kuoli 30. heinäkuuta 1857. Kulkujätkä hutkaisi häntä kirveellä päähän kortteeritalossa Viipurin tienovilla. Näin tekevät suomalaiset kirjanoppineille miehille.

Matti Pohto näytti, että sivistys on jokaisen oikeus ja velvollisuus. Jokapäiväistä kulttuurityötä tekevät monet, joista emme julkisesti tiedä mitään.

Kommentoi

Hae Heilistä