Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Tuula-Liina Varis

Taidekin on hoivaa

Enpä ole tässä kaupungissa asumiseni aikana tainnut kokea yhtä riemullista, ihmisiä yhdistävää taide-elämystä kuin Markku Pölösen ohjaama ooppera Figaron häät. Miten hienot solistit! Miten kekseliäs rakennelma saliin, jota yleisesti ei pidetä kovin hyvänä musiikkisalina! Miten vastaanottavainen, salintäysi yleisö! Miten iloisia naamoja ja miten paljon ylistyslauseita vielä hatunjaon aikaan ala-aulassa! Ei ole liioiteltua sanoa, että yhdessä koettu taide-elämys teki ihmiset suorastaan onnelliseksi.

Tiedetään, että juuri näin hyvä taide-elämys toimii, näin se vaikuttaa ihmisiin iästä riippumatta. On tehty tutkimuksia siitä, miten muistisairaiden, huonokuntoistenkin ihmisten mieliala nousee, muisti paranee ja kunto sekä fyysisesti että henkisesti kohenee kosketuksessa taiteisiin. Musiikki taitaa olla paras elvyttäjä. Ikävä kyllä, tutkimustuloksista ei tainnut seurata mitään toimenpiteitä hoiva-alalla.

Viimeaikainen hoivakohu todistaa päinvastoin, että vanhusten hoiva on heikentymistään heikentynyt. Se on heikentynyt suorastaan kammottavalla tavalla. Maahamme näyttää rakentuneen oma vankileirien saaristo, suomalainen gulag.

Kun Joensuun kaupunginvaltuusto nyt näyttää suhtautuvan myönteisesti kulttuuritalon rakentamiseen, yleisönpalstoilla on alettu vaatia, että kulttuuritalon sijaan rahat on pantava vanhustenhoitoon. Ikään kuin kulttuuri ja vanhushoiva olisivat vastakkain niin, että se mikä toiselle annetaan, on toiselta pois.

Hyvässä kulttuurikaupungissa kulttuuri ja vanhushoiva voivat olla yhteistyössä, tuottamassa fyysistä ja henkistä hyvinvointia kaikille. Vanhushoivan rahat on otettava sieltä, missä rahaa on, eli niiltä vuosittain miljoonia toisten kurjuudella tienaavilta sijoittajilta, jotka ylikansallisia sijoitusyhtiöitä omistavat.

Joensuun kaupunki on satsannut valtavia summia urheiluun ja liikuntaan. Urheilupalatseista on rakentunut kokonainen kaupunginosa Mehtimäelle ja lisää suunnitellaan. Varmasti ovat hyödyllisiä laitoksia eikä niistä juuri valitetakaan, mutta kulttuurirakennusten rakentamisesta joudutaan aina vain käymään kova taistelu. Edes kaunista pääkirjastoamme tuskin olisi ilman kansalaisten Pro kirjasto -liikettä, niin vahvasti sitä, tuolloinen kaupunginjohtaja etunenässä, kaupunginhallinnossa vastustettiin.

Kaikille ei ole iloa urheilutaloista, huonokuntoisia vanhuksia ei voi viedä pelaamaan tennistä, keilaamaan, uimaan tai kiipeilemään kiipeilyseinällä, mutta konserttiin, kirjastoon ja teatteriin heidät voi viedä. Ja taiteen voi viedä sinne, missä he asuvat.

Hoivakohu on paljastanut, että jopa rikokseksi luokiteltavia laiminlyöntejä on tapahtunut nimenomaan kaikkein suurimmissa hoivabisneksissä. Pienissä yksityisissä hoivakodeissa tilanne on parempi, joissakin suorastaan erinomainen, mutta niinpä niiden toiminta yritetäänkin tehdä mahdottomaksi, jotta kansainväliset pääomasijoittajat saisivat miljoonansa kätkettäväksi veroparatiiseihin.

Henkisesti ja fyysisestikin elvyttävästä ja virkistävästä korkeatasoisesta taiteesta voi todellakin rakentaa osan vanhushoivaa. Vanhuksen voi viedä taiteen äärelle, mutta taiteen voi myös viedä vanhuksen luo. Taiteilijoita tähän työhön varmasti löytyisi, kohtuuhintaan, mutta ei ihan kahvikuppipalkalla.

Ja se kulttuuritalo on rakennettava iloksi, opiksi ja mielen virkistykseksi kaikenikäisille kansalaisille.

Kommentoi

Hae Heilistä