Kolumni
Julkaistu    |  Päivitetty 
Anne Vänskä

Talvihuollon huomaa satulasta käsin

Oma kotinuoriso yllätti jouluna. He todistivat, että äitiä kyllä kuunnellaan joskus, vaikken sitä aina jaksa uskoakaan. Ainakaan silloin, kun kyselen vaikkapa mukaan kotitöihin.

Olin nimittäin viime syksynä jossakin käänteissä sanonut puolihuolimattomasti, että kaksikymppisiä jo ajat sitten viettänyt maastopyöräni ei sovellu enää niska-hartiaseudulleni. Irvileuka saattaisi sanoa tässä vaiheessa, että eikös sitä pyörää ajeta jaloilla. Vaan ei meillä. Pyörän liian etukeno ajoasento saa vasemman hartiani pistelemään sietämättömästi.

Siinäkö sitten syy viime vuosien pyöräilemättömyyteeni?

Jos oikein totuudelle antaa sijan, voi myöntää, että kyllähän minä jo viime kesänä päätin hurauttaa pyörällä töihin. Matkaa tulee suuntaansa 11 kilometriä. Yhtään kertaa en tätä toteuttanut. Kummallista, sillä nuorenahan sitä poljettiin eessun taassun, joka paikkaan, säästä välittämättä.

Vaan nyt loppuivat tekosyyt, sillä joulupukki toi perikunnan vinkkaamana uuden polkupyörän.

Malli on mummo-sellainen, jolla istuma-asento on pysty. Niinpä päätin aloittaa tai olin lähes pakotettu aloittamaan uuden vuoden pyöräilemällä töihin. Pohdin, että kun talvella aloittaa, on kesällä jo niin liekeissä hommaan, ettei tule enää mieleen keksiä tekosyitä.

Ensimmäisenä aamuna puin pikkupakkaseen aivan liikaa päälleni. Selkääni myöten valuvaa hikeä ei ainakaan vähentänyt se, että ensimmäiset kolme kilometriä sain polkea mielestäni toissa viikolla aurattua pyörätietä. Todellisuudessa edellisyönä satanutta lunta oli vain pari senttiä, mutta sen alla oleva eri levyisillä renkailla tampattu kujanne oli mahdottoman hankala ajaa. Takarengas haki koko ajan sopivaa uraa, mistä johtuen vauhtia oli pakko pitää kaatumisen estämiseksi.

Pyörätie oli siis alun alkaen jäänyt vaille säännöllistä tai kunnollista aurausta. Pohdin mielessäni, että tuolla matkalla ei kevätaurinko heti kättelyssä kesää tee vaan muuttaa väylän paksuksi sohjoksi.

Onneksi pyöräilyurani urkeni viimein Höytiäisen kanavan ylitettyäni. Siitä alkoi selvästi kovapohjainen ja aurattu baana. Isompaa vaihdetta silmään ja kohti työpäivää.

Jossakin Noljakan tietämillä näin sivusilmällä punaisen pienen, kaupungin logolla varustetun henkilöauton ajavan hitaasti pyörätietä pitkin. Huomioliiviset matkustajat tarkkailivat selvästi kevyen liikenteen väylän kuntoa. Toivottavasti he myös jalkautuivat välillä sekä kokeilivat polkupyöräilyä, sillä silmämääräisesti talvihuollon laadunvarmistusta ei voi tehdä. Se vaatii satulatuntuman.

Kaupunkiin asti päästyäni huomasin ensimmäisen puutteen uudessa menopelissä. Soittokello olisi ollut tarpeen, sillä bussista laskeutunut nuorten joukko tarpoi kevyen liikenteen väylällä sen koko leveydeltä.

Kuulokkeet korvilla he eivät kuulleet pyyntöjäni väistää. Myöskään vastaan tulleella pariskunnalla ei ollut mielikuvaa liikennesäännöistä, sillä he kävelivät leveästi vierekkäin ilman pienintäkään aietta tilan antamisesta. Jouduin tekemään äkkijarrutuksen ja ohjaamaan lumipenkkaan. Ei pehmeä hanki sattunut, mutta mieltä jäyti, kun syypäät tulivat kysymään muina miehinä, että voisivatko auttaa.

Vastasin siihen, että juu, opetelkaa liikennesäännöt ja väistäkää toiseen reunaan vastaantulijoita. Nostoapua en huolinut. Äkäinen mummo-pyöräilijäkö minusta sitten heti kehkeytyi?

Ei sentään, ilon kautta jatkuu polkeminen, kyllä ketjua riittää!

Kommentoi

Hae Heilistä